Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken

vielä joskusDaniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken. Gummerus, 2014. 200 s. ISBN: 978-951-20-9044-0. Alkuteos: Irgendwann werden wir uns alles erzählen, 2011. Suomentanut Ilona Nykyri.

Saksalaisen Daniela Krienin esikoisromaanissa Vielä joskus kerromme kaiken 16-vuotias Maria on muuttanut poikaystävä Johanneksen maatilalle. Hän lukee Karamazovin veljeksiä ja jää pois koulusta. Hän oppii vähitellen tekemään tilan töitä ja Johanneksen perhe alkaa pitää häntä perheenjäsenenä. Samaan aikaan muurit murtuvat ja Saksat yhdistyvät. Historiallinen tilanne nähdään tavallisten itäsaksalaisten silmin.

Arkiseen eloon tulee tummempia sävyjä, kun naapuritilan epävakaan oloinen Henner viettelee Marian ja he aloittavat salaisen suhteen. Hennerillä ei ole muita kuin Maria, ja hevosensa, koiransa, kirjansa, surunsa. Viinan ja muut naiset hän aikoo jättää. Mariallakaan ei ole enää muita, jos hän valitsee Hennerin.

Salaisten kohtaamisten lomassa Maria joutuu valehtelemaan Brennereille ja kamppailemaan syyllisyydentunteiden kanssa. Johannes ei huomaa mitään. Hän on aloittanut valokuvauksen ja näkee Marian enää linssin läpi.

En ehkä sanoisi, että tämä on ”aisteille kirjoitettu tarina”, vaikka kesäpäivä on uhkaavan kuuma ja vilja tuleentuu pellolla. Kerronnassa on jotakin naiivia, mutta onhan kertoja teini-ikäinen. Helppo ja luettava tarina mutta kaunis silti, ei lainkaan heppoinen. Valehtelun helppoudesta, kaksoiselämästä, päätöksenteon vaikeudesta. Ehkä kuitenkin Deus ex machina -tyylinen loppuratkaisu on siinä mielessä heppoinen, ettei Maria joudu todella valitsemaan eikä elämään valintansa ja sen seurausten kanssa. Elämässä yleensä joutuu.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Käännösproosa

Colm Tóibín: The testament of Mary

testament

The testament of Mary / Colm Tóibín. Penguin, 2013. 104 s. 978-0-241-96297-8 (nid.).

Tämänvuotisen Booker-palkinnon voitti Eleanor Catton romaanillaan The Luminaries, joka julkaistaan suomeksi ensi vuoden puolella. Yksi kuudesta ehdokkaasta oli Colm Tóibínin pienoisromaani The testament of Mary. Sen tarina on tuttu, mutta näkökulma on uusi – näkökulma sekä tapahtumiin että ihmisiin. Maria ei jaa evankeliumin näkemystä, että hänen poikansa kuolema olisi ennalta määrätty sovittamaan ihmisten synnit. Hänelle se on vain mieletön ja väkivaltainen tapahtuma, turha kuolema, jonka olisi voinut välttää. Hänelle Jeesus ei ole jumalan poika vaan oma poika, lihaa ja verta. Vaikka Jeesuksella on paljon seuraajia, Mariaa hän ei ole käännyttänyt. Maria ei ole hänen seuraajansa vaan äitinsä.

Tarinan Maria on vanha. Hän elää ahtaasti vartioituna ja odottaa kuolemaa. Hän muistaa kipeästi poikansa kuoleman ja tapahtumat ennen sitä ja sen jälkeen. Hän näki poikansa henkiin herättämän Lasaruksen, jonka kohtalo oli äärimmäisen julma: Lasarus pelastui kuolemalta muttei saanut elämäänsä takaisin. Kaanaan häissä hän yritti pelastaa poikansa ja puhua hänet palaamaan kotiin, mutta Jeesus ei kuunnellut häntä. Hän oli paikalla kun Jeesus ristiinnaulittiin, mutta ennen poikansa kuolemaa pakeni levottomuuksia säilyttääkseen oman henkensä. Hän ei koskaan pidellyt sylissään kuolleen poikansa ruumista.

Kristinuskon Maria on aivan muuta kuin tämä Maria: kaikkensa uhraava ja epäilyksettä uskova, hän antaa kasvot täydelliselle äidille. Tóibínin Maria on inhimillinen. Hän ei halua uhrata omaa poikaansa edes koko maailman pelastamiseksi. Hän ei edes usko: kun hän rukoilee, hän rukoilee Artemista. Evankelistoja eivät Marian mielipiteet kiinnosta: he tietävät muutenkin millaisen tarinan haluavat kirjoittaa. Maria on mielipidevanki, josta vastentahtoisesti muokataan palvottu madonna. Kengätkin puristavat.

Kengistä puheen ollen: eivätkö ne ennemminkin olleet jonkinlaiset sandaalit? Tóibín on myös kaivanut Lasarukselle haudan, vaikka evankeliumisin mukaan Lasarus oli haudattu luolaan, kuten tapana oli. Vaikuttaa siltä kuin kaikki yksityiskohdat eivät aivan asettuisi noihin historiallisiin kehyksiin, mutta pikkuasioistahan tässä on kyse.

Kirjan kieli on lyyrisen kaunista ja tiheää: vähillä lauseilla on sanottu paljon. Kannattaa lukea, jos vaihtoehtoinen Maria-kuva vähänkin kiinnostaa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Englanninkielinen kirjallisuus

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan

bulgakov

Saatana saapuu Moskovaan / Mihail Bulgakov. WSOY, 2005. ISBN: 978-951-0-30301-6 (sid.). Suomentanut Ulla-Liisa Heino. 480 s. Venäjänkielinen alkuteos: Master i Margarita.

Venäläinen kirjailija Mihail Bulgakov (1891–1940) kirjoitti pääteostaan Saatana saapuu Moskovaan noin vuodesta 1928 asti aina kuolemaansa saakka. Toisinaan hän poltti käsikirjoituksensa uunissa, mutta aloitti taas uudestaan. Hänellä ei ollut suurta toivoa kirjan julkaisemisesta, koska sosialistinen realismi oli ainoa oikea tapa kirjoittaa, ja Bulgakovin teos oli kaikkea muuta. Bulgakov anoi useaan otteeseen lupaa matkustaa ulkomaille, mutta vastausta hän ei saanut koskaan. Teos julkaistiin kokonaisuudessaan Neuvostoliitossa vasta vuonna 1973.

Teoksessa on oikeastaan kolme eri tyylilajissa kirjoitettua tarinaa. Humoristinen sävy on tarinassa, jossa Saatana apulaisineen saapuu Moskovaan ja saa aikaiseksi katastrofin toisensa perään. Toinen, romanttissävytteinen tarina kertoo Margaritan uskollisesta rakkaudesta Mestariin, joka on kirjoittanut romaanin Pontius Pilatuksen katumuksesta. Pontius Pilatuksen tarina sijoittuu aivan toiseen historialliseen aikakauteen. Hegemoni Pontius Pilatus katuu lopun ikäänsä tuomittuaan kuolemaan kulkurifilosofi Ješua Ha-Notsrin, joka kertoo hänelle, että pelkuruus on synneistä suurin.

Hetkittäin teos tuntui raskaalta lukea. Lähinnä tämä johtui venäläisten nimien paljoudesta ja näiden nimettyjen henkilöhahmojen yhdentekevyydestä. Niinä hetkinä jatkoin lukemista vain teoksen klassikkostatuksen motivoimana. Onneksi jatkoin. Kirjan huumori on kuitenkin viehättävän absurdia ja oivaltavaa. Rakkauttaan seuraavan kauniin Margaritan ja hänen Mestarinsa klassinen tragedia liikutti. Eri tyylilajiesta huolimatta Bulgakov solmii nämä tarinat yhteen huikeassa fantasiassaan.

”Olisitko niin hyvä ja ajattelisit hieman tätä kysymystä: mitä virkaa sinun hyvälläsi olisi, ellei pahaa olisi olemassa, ja miltä näyttäisi maa, jos kaikki varjot häviäisivät sen pinnalta?” Saatana kysyy Leevi Matteukselta, Ješuan uskollisimmalta opetuslapselta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Käännösproosa

Junichiro Tanizaki: Avain

Tanizaki_Avain

Avain / Junichiro Tanizaki. Suomentanut Tuomas Anhava. 139 s. ISBN 951-30-5812-3 (sid.). 4. p. Tammi, 1987.

Avain ei ole aivan tuoretta kirjallisuutta, se ilmestyi alun perin vuonna 1956. Tuomas Anhava on suomentanut teoksen Howard Hibbettin englanninnoksen pohjalta. Selvästikään kirjailija Jun’ichirō Tanizaki ei ole itse saanut ankaraa kiotolaiskasvatusta kuten kirjan vaimo, tai sitten miehen ei tarvitse sellaisesta välittää. Kirjan aiheena nimittäin ovat keski-ikäisen pariskunnan aviolliset ongelmat, tarkemmin sanoen seksuaaliset mieltymykset.

Tarina koostuu miehen ja vaimon tahoillaan salaa tekemistä päiväkirjamerkinnöistä. Mies alkaa pitää päiväkirjaa aiheesta uudenvuoden aikaan ja vaimo pian sen jälkeen. Eräänä päivänä vaimo löytää kaapin avaimen, joka nyt on jätetty huolimattomasti näkyville, vaikka mies yleensä piilottaa sen. Vaikka molemmat piilottavat päiväkirjansa huolellisesti, he epäilevät silti, että puoliso saattaa lukea sitä salaa. Omassa päiväkirjassaan he vakuuttavat, etteivät milloinkaan alentuisi lukemaan toisen päiväkirjaa. Mutta onko se totuus vaiko vain oletetun lukijan hämäystä?

Ajatelkoon mitä ajattelee, minä en ikinä rupea sitä lukemaan. Minulla ei ole pienintäkään halua perehtyä hänen sielunelämäänsä yli niiden rajojen jotka olen itselleni pannut. Minä en suo toisten tietävän mitä mielessäni liikkuu, enkä itse välitä kurkistella heidän sisimpäänsä. Sitä paitsi, jos hän tahtoo näyttää sitä minulle, minä tuskin voin uskoa mitä siinä sanotaan.

Ankaran kiotolaiskasvatuksen saanut vaimo Ikuko on kaikessa pidättyväinen, sängyssäkin, mutta samalla hän on miehensä mielestä vaativa ja liikaseksuaalinen. Mies tekee kaikkensa pitääkseen hänet tyytyväisenä, mutta tähän mennessä hän ei ole onnistunut erityisen hyvin. Lisäksi miehellä  on kainoa vaimoa kauhistuttavia mieltymyksiä, häntä kiinnostavat esimerkiksi vaimon jalat.

Pariskunnalla on tytär, Toshiko, jonka sielunelämä jää arvoitukseksi, vaikka hän alkaakin selvästi ohjailla tapahtumia. Heillä käy vieraana Kimura, jota ajatellaan Toshikon kosijaksi, mutta Kimura vaikuttaa kiinnostuneemmalta Ikukosta, joka on viehättävämpi kuin tyttärensä. Ikuko ajautuu suhteeseen Kimuran kanssa, mutta tekeekö hän sen miehensä takia, joka salaa toivoo sitä, koska mustasukkaisuus kiihottaa häntä?

Kirjassa asettuvat vastakkain japanilaiset perinteet ja nykyajan länsimaiset tavat. Kirjan alkupuolella mies kertoo alkaneensa lukea William Faulknerin Sanctuarya, ja mikäpä sen rappiolänsimaisempaa olisikaan. Miehen ajattelu ja tavat ovat siis melko länsimaisia, ja niitä hän yrittää tartuttaa vaimoonkin. Vaimo pitää kiinni japanilaisesta säädyllisyydestään, mutta alkaessaan suhteen Kimuran kanssa vaimo alkaa sovitella länsimaisia asusteita. Helmikorvarenkaat sopivat hänelle miehenkin mielestä, mutta länsimaiset vaatteet eivät Ikukolle istu.

Ja sitä paitsi hänen käyntiryhtinsä – kävely, olkapäiden ja vartalon liikkeet, tapa millä hän pitää käsiään, pään kallistunut asento – kaikki on taipuisaa ja naisellista perinteelliseen japanilaiseen tyyliin, joka soveltuu kimonoon.

Ikuko parka tuntuu koko ajan olevan ainakin miehensä katseiden ja odotusten kohteena. Huolimatta siitä, että länsimainen vaatetus ei pue Ikukoa, tämä näyttää siinä miehen mielestä hekumalliselta. Vaimon kiotolainen pidättyvyys onkin ennen kaikkea pintaa, kuin kimono johon hän pukeutuu. Vaikka vaimo ei kerro yksityiskohtia kohtaamisistaan Kimuran kanssa, vaikuttaa siltä, että sellaiset tavat joita hän miehensä kanssa pitää inhottavina ja vastenmielisinä, eivät ehkä olekaan sitä nuoremman ja komeamman miehen kanssa.

Kirjassa vuorottelee kaksi hyvin epäluotettavaa kertojaa, joiden kertomisen motiivit täytyy koko ajan kyseenalaistaa. Kommunikointi ”salaisten” päiväkirjojen välityksellä on äärimmäisen kieroa. Kun Ikuko lopulta pääsee tavoitteeseensa, hän jää lukijan kanssa miettimään, mitkä ovat olleet Toshikon motiivit auttaa äitiään. Voivatko ne kahden näin kieron ihmisen tyttärellä olla muuta kuin kierot?

2 kommenttia

Kategoria(t): Käännösproosa

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta

kirkkaat

Kirkkaat päivä ja ilta / Inka Nousiainen. Siltala, 2013. 124 s. ISBN: 978-952-234-155-6 (sid.).

Kirkkaat päivät ja ilta on kaunis kirja. Siinä ihmisen kohtalon kiemuraiset langat ovat jonkun käsissä, vaikka mitään uskonnollista kirjassa ei sinänsä ole. Mutta kohtalonsa on jokaisella, jollakin tavoin ennalta valmistettu, ellei sentään aivan määrätty.

Kolme sisarusta, Iida, Anni ja Edla aikuistuvat sodan jaloissa. Äiti kuolee varhain, isä pitää kauppaa ja yrittää vielä sinnitellä. Iida ei halua Oskarin morsiameksi vaikka Oskari on hänet itselleen katsonut. Hän saa onneksi ensimmäisen opettajanpaikkansa toisesta kylästä, kaukaa Oskarista. Iidalle läheinen pikkusisko Edla lähtee lääkintälotaksi rintamalle. Heti alkajaisiksi Iidaa puree käärme, ja matkalla apteekkiin hän tapaa sillalla miehen, ja hänen kohtalonsa on silloin kirjoitettu.

Iida on hieman tyttökirjamaisen kiltti vastavalmistunut opettaja, jota vahtii naapuriluokassa kuria pitävä Heimo. Opettajan on käyttäydyttävä nuhteettomasti, ja siitä Iida ei tunnu aivan tarpeeksi välittävän – ei ainakaan silloin kun kyse on Eliaksesta.

Toisena aikatasona on nykyaika, jossa pelastuslaitoksen Viljami pohtii oman elämänsä vaiheita ja valintoja. Yllättäen Viljami tapaa vanhan harmaahapsisen Edlan, joka ainoana sisaruksista on enää jäljellä ja joka kertoo Viljamille sisarusten tarinan.

Ennen kaikkea tämä on kuitenkin Iidan ja Eliaksen tarina, tarina rakkaudesta ja kaipauksesta. Nousiainen on saanut sota-ajan tarinaan kauneutta ja kohtalonomaisuutta, joka menneeseen aikaan sijoitettuna tuntuukin luontevammalta. Kerronta on lyyristä ja pohtivaa: näinkö se meni, entä jos se olisikin mennyt toisin?

Ja vihdoin oli selvää se, minkä Iida oli tiennyt jo paljon aiemmin. Hän ei ikinä perustaisi kotia Oskarin kanssa.

Heidän pihassaan ei kasvaisi kultapalloja eikä astereita eikä makuuhuoneen huoneentauluun olisi kirjailtu tekstiä Onni yksillä, kesä kaikilla. Hän ei kokkaisi Oskarille lanttumuhennosta eikä heistä otettaisi kihlajaiskuvaa pihakoivujen väliin kiinnitetyllä penkillä (eikä hän varoisi hymyilemästä niin että hampaat näkyvät).

Sen sijaan Iidan kohtalona on kaivata Eliasta ja kuvitella heidän häitään ystävänsä häissä, toteuttaa omaa kohtaloaan, vaikka on niin pienestä kiinni, etteivät asiat ole aivan toisin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kotimainen proosa

Laura Save: Paljain jaloin

paljain jaloinPaljain jaloin : romaani / Laura Save. WSOY, 2013. 380 s. ISBN: 978-951-0-39544-8 (sid.).

Esikoisteoksen Paljain jaloin kirjoittanut Laura Save (1983–2012) ehti kuolla ennen kuin sai tiedon kirjan julkaisemisesta. Romaaniksi muokattu teos perustuu päiväkirjamerkintöihin ja muistoihin. Se kertoo lääketieteen opiskelijan sairastumisesta harvinaiseen luusyöpään, osteosarkoomaan, ja taistelusta syöpää vastaan, joka osoittautuu viivytystaisteluksi väistämättömän edellä.

Kirja on raadollisen rehellinen sairautta kuvatessaan. Sytostaattihoitojen jälkeinen pahoinvointi, väsymys ja muut vaivat raportoidaan tarkasti. Voisin kuvitella, että kaikki eivät pysty tai halua tällaista tekstiä lukea. Pelkkää surkeutta ja kauheutta kirja ei suinkaan raportoi:

Kun on riittävän kamalaa pitkän aikaa, sellaista, ettei ymmärrys riitä siihen, että omassa nuoressa elämässä voitaisiin joskus keskustella jalan amputoimisesta, henkiinjäämisestä, kävelykyvyn menettämisestä, rintakehän avaamisesta jne., niin jossain pisteessä se alkaa naurattaa, ainakin minua.

Tekstiä lämmittää huumori, elämänhalu ja toivo, siitäkin huolimatta, että kertoja suhtautuu realistisesti selviämismahdollisuuksiinsa. Hän ei kuitenkaan menetä toivoaan, vaikka joutuukin taistelemaan myös toivottomuuden tunteita vastaan. Hän saa terapiaa, ja ilmeisesti myös kirjoittaminen auttaa käsittelemään lähestyvää kuolemaa. Omia hautajaisiaan ja omaa hautapaikkaansakin hän pääsee suunnittelemaan:

Harmi kun niihin vierustovereihin ei pääse tutustumaan ennalta. En haluaisi viettää iäisyyttäni missään huonossa seurassa!

Puolisonsa Sofian kanssa Laura on ehtinyt perustaa perheen ja saada Otso-pojan. Sairaus koettelee parisuhdetta rajusti, mutta suhde tuntuu kestävän näinkin vaikean koettelemuksen vaikka muuttaakin muotoaan. Erityisen lohdullista on lukea, miten paljon Laura saa tukea läheisistä ihmissuhteista, perheeltään, vanhemmiltaan ja ystäviltään. Hän tutustuu kohtalotoveri Katriin, ja tästä ystävyydestä tulee sairauden edetessä hänelle erityisen tärkeä. Sairaanakin Laura pyrkii viettämään mahdollisimman paljon aikaa läheistensä kanssa. Hän arvostaa ihmissuhteita ja lyhyempiäkin kohtaamisia, jotka antavat merkitystä elämälle. Ei se pituus vaan se laatu: lyhytkin elämä voi olla täysi, ja sairaudesta huolimatta se kannattaa elää loppuun asti.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kotimainen proosa

Fred Vargas: Kuriton mies nurin

kuritonKuriton mies nurin / Fred Vargas. Gummerus, 2006. 376 s. ISBN: 951-20-6988-1 (sid.). Alkuteos: L’Homme à l’envers, 1999. Suomentanut Marja Luoma.

Luen harvoin dekkareita, vaikka parhaissa niistä ei mitään vikaa olekaan. Tässä kirjassa vikoja on yksi, ja se on kirjan suomenkielinen nimi. Loppuun saakka ihmettelen, miksi kirjalle on valittu nimi, joka ei mitenkään erityisesti liity juuri tähän kirjaan. Kun sitten katson, mikä kirjan alkukielinen nimi on ollut, asia selviää. Ranskankielisen nimen merkitys on suunnilleen ”mies nurinpäin”. Mutta nurin ja nurinpäin eivät yleensä tarkoita samaa.

Alkukielinen nimi viittaa ihmissusiaiheeseen. Susi-ihmisen tunnistaa karvattomasta ihosta, koska sellaisen kaikki karvat kasvavat sisäänpäin. Ihmissusi on ihminen, joka nurinpäin on susi. Vargas sijoitti ihmissusitarinansa Ranskan Alpeille Italian rajan tuntumaan. Itärajan takaa tulee Ranskaankin susia, ja paikallisten lampaankasvattajien uuhet joutuvat verenhimoisen suden uhreiksi. Tai siltä näyttää. Kohta uhriksi joutuu myös eräs lampaankasvattaja, mutta susijahdit eivät vain tuota tulosta.

Kirjailija Fred Vargas on kirjan takakannen mukaan arkeologi, ”Ranskan dekkarikuningatar ja itseoikeutettu Simenonin perillinen.” Kirja kuuluu komisario Adamsbergistä kertovaan sarjaan, josta ilmestyi juuri uusi kirja, Normandialainen tapaus.

Ilahduttavinta kirjassa on henkilökuvaus. Päähenkilönä on Camille Forestier, Adamsbergin entinen tyttöystävä, kaunis ja kätevä, säveltäjä ja putkimies, joka turvautuu Ammattilaisten työkalukuvastoon silloin, kun asiat menevät solmuun. Ammattilaisten työkalukuvasto saa uskomaan, että kaikkeen löytyy ratkaisu. Hänen kuolleen lampaankasvattajaystävänsä ”perhe” pyytää Camillea kuskiksi ihmissutta jäljittämään. Camille lähtee, mutta joutuu turvautumaan Adamsbergin apuun ennen kuin asiat selviävät.

Camille ei välittänyt Adamsbergistä enää, komisario oli painunut jonnekin hänen muistinsa sokkeloihin, sinne missä kaikki hajoaa pölyksi, palaa poroksi ja joutuu kierrätykseen niin kuin tehtaassa, jossa vanhoista romuista tehdään uutta: esimerkiksi vanhasta traktorista upouusi rottinkituoli. Adamsberg oli joutunut kierrätykseen. Tosin hänestä ei sentään ollut tehty rottinkituolia, sillä sellaiselle ei Camillella ollut käyttöä. Sen sijaan hänestä oli valmistettu matkoja, partituureja, 5 x 80 millimetrin ruuveja, ehkä yksi kanadalainenkin. Muisti tekee mitä tahtoo materiaalille, joka annetaan sen romutettavaksi.

Loppuratkaisu on ehkä turhan dekkarimainen, mutta Camillesta, Adamsbergistä ja muista yhtä herkullisista henkilöhahmoista lukisin mielelläni lisääkin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Käännösproosa