Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken

Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken. Gummerus, 2014. 200 s. ISBN: 978-951-20-9044-0. Alkuteos: Irgendwann werden wir uns alles erzählen, 2011. Suomentanut Ilona Nykyri.

Saksalaisen Daniela Krienin esikoisromaanissa Vielä joskus kerromme kaiken 16-vuotias Maria on muuttanut poikaystävä Johanneksen maatilalle. Hän lukee Karamazovin veljeksiä ja jää pois koulusta. Hän oppii vähitellen tekemään tilan töitä ja Johanneksen perhe alkaa pitää häntä perheenjäsenenä. Samaan aikaan muurit murtuvat ja Saksat yhdistyvät. Historiallinen tilanne nähdään tavallisten itäsaksalaisten silmin.

Arkiseen eloon tulee tummempia sävyjä, kun naapuritilan epävakaan oloinen Henner viettelee Marian ja he aloittavat salaisen suhteen. Hennerillä ei ole muita kuin Maria, ja hevosensa, koiransa, kirjansa, surunsa. Viinan ja muut naiset hän aikoo jättää. Mariallakaan ei ole enää muita, jos hän valitsee Hennerin.

Salaisten kohtaamisten lomassa Maria joutuu valehtelemaan Brennereille ja kamppailemaan syyllisyydentunteiden kanssa. Johannes ei huomaa mitään. Hän on aloittanut valokuvauksen ja näkee Marian enää linssin läpi.

En ehkä sanoisi, että tämä on ”aisteille kirjoitettu tarina”, vaikka kesäpäivä on uhkaavan kuuma ja vilja tuleentuu pellolla. Kerronnassa on jotakin naiivia, mutta onhan kertoja teini-ikäinen. Helppo ja luettava tarina mutta kaunis silti, ei lainkaan heppoinen. Valehtelun helppoudesta, kaksoiselämästä, päätöksenteon vaikeudesta. Ehkä kuitenkin Deus ex machina -tyylinen loppuratkaisu on siinä mielessä heppoinen, ettei Maria joudu todella valitsemaan eikä elämään valintansa ja sen seurausten kanssa. Elämässä yleensä joutuu.

 

Colm Tóibín: The testament of Mary

The testament of Mary / Colm Tóibín. Penguin, 2013. 104 s. 978-0-241-96297-8 (nid.).

Tämänvuotisen Booker-palkinnon voitti Eleanor Catton romaanillaan The Luminaries, joka julkaistaan suomeksi ensi vuoden puolella. Yksi kuudesta ehdokkaasta oli Colm Tóibínin pienoisromaani The testament of Mary. Sen tarina on tuttu, mutta näkökulma on uusi – näkökulma sekä tapahtumiin että ihmisiin. Maria ei jaa evankeliumin näkemystä, että hänen poikansa kuolema olisi ennalta määrätty sovittamaan ihmisten synnit. Hänelle se on vain mieletön ja väkivaltainen tapahtuma, turha kuolema, jonka olisi voinut välttää. Hänelle Jeesus ei ole jumalan poika vaan oma poika, lihaa ja verta. Vaikka Jeesuksella on paljon seuraajia, Mariaa hän ei ole käännyttänyt. Maria ei ole hänen seuraajansa vaan äitinsä.

Tarinan Maria on vanha. Hän elää ahtaasti vartioituna ja odottaa kuolemaa. Hän muistaa kipeästi poikansa kuoleman ja tapahtumat ennen sitä ja sen jälkeen. Hän näki poikansa henkiin herättämän Lasaruksen, jonka kohtalo oli äärimmäisen julma: Lasarus pelastui kuolemalta muttei saanut elämäänsä takaisin. Kaanaan häissä hän yritti pelastaa poikansa ja puhua hänet palaamaan kotiin, mutta Jeesus ei kuunnellut häntä. Hän oli paikalla kun Jeesus ristiinnaulittiin, mutta ennen poikansa kuolemaa pakeni levottomuuksia säilyttääkseen oman henkensä. Hän ei koskaan pidellyt sylissään kuolleen poikansa ruumista.

Kristinuskon Maria on aivan muuta kuin tämä Maria: kaikkensa uhraava ja epäilyksettä uskova, hän antaa kasvot täydelliselle äidille. Tóibínin Maria on inhimillinen. Hän ei halua uhrata omaa poikaansa edes koko maailman pelastamiseksi. Hän ei edes usko: kun hän rukoilee, hän rukoilee Artemista. Evankelistoja eivät Marian mielipiteet kiinnosta: he tietävät muutenkin millaisen tarinan haluavat kirjoittaa. Maria on mielipidevanki, josta vastentahtoisesti muokataan palvottu madonna. Kengätkin puristavat.

Kengistä puheen ollen: eivätkö ne ennemminkin olleet jonkinlaiset sandaalit? Tóibín on myös kaivanut Lasarukselle haudan, vaikka evankeliumisin mukaan Lasarus oli haudattu luolaan, kuten tapana oli. Vaikuttaa siltä kuin kaikki yksityiskohdat eivät aivan asettuisi noihin historiallisiin kehyksiin, mutta pikkuasioistahan tässä on kyse.

Kirjan kieli on lyyrisen kaunista ja tiheää: vähillä lauseilla on sanottu paljon. Kannattaa lukea, jos vaihtoehtoinen Maria-kuva vähänkin kiinnostaa.

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan

Saatana saapuu Moskovaan / Mihail Bulgakov. WSOY, 2005. ISBN: 978-951-0-30301-6 (sid.). Suomentanut Ulla-Liisa Heino. 480 s. Venäjänkielinen alkuteos: Master i Margarita.

Venäläinen kirjailija Mihail Bulgakov (1891–1940) kirjoitti pääteostaan Saatana saapuu Moskovaan noin vuodesta 1928 asti aina kuolemaansa saakka. Toisinaan hän poltti käsikirjoituksensa uunissa, mutta aloitti taas uudestaan. Hänellä ei ollut suurta toivoa kirjan julkaisemisesta, koska sosialistinen realismi oli ainoa oikea tapa kirjoittaa, ja Bulgakovin teos oli kaikkea muuta. Bulgakov anoi useaan otteeseen lupaa matkustaa ulkomaille, mutta vastausta hän ei saanut koskaan. Teos julkaistiin kokonaisuudessaan Neuvostoliitossa vasta vuonna 1973.

Teoksessa on oikeastaan kolme eri tyylilajissa kirjoitettua tarinaa. Humoristinen sävy on tarinassa, jossa Saatana apulaisineen saapuu Moskovaan ja saa aikaiseksi katastrofin toisensa perään. Toinen, romanttissävytteinen tarina kertoo Margaritan uskollisesta rakkaudesta Mestariin, joka on kirjoittanut romaanin Pontius Pilatuksen katumuksesta. Pontius Pilatuksen tarina sijoittuu aivan toiseen historialliseen aikakauteen. Hegemoni Pontius Pilatus katuu lopun ikäänsä tuomittuaan kuolemaan kulkurifilosofi Ješua Ha-Notsrin, joka kertoo hänelle, että pelkuruus on synneistä suurin.

Hetkittäin teos tuntui raskaalta lukea. Lähinnä tämä johtui venäläisten nimien paljoudesta ja näiden nimettyjen henkilöhahmojen yhdentekevyydestä. Niinä hetkinä jatkoin lukemista vain teoksen klassikkostatuksen motivoimana. Onneksi jatkoin. Kirjan huumori on kuitenkin viehättävän absurdia ja oivaltavaa. Rakkauttaan seuraavan kauniin Margaritan ja hänen Mestarinsa klassinen tragedia liikutti. Eri tyylilajiesta huolimatta Bulgakov solmii nämä tarinat yhteen huikeassa fantasiassaan.

”Olisitko niin hyvä ja ajattelisit hieman tätä kysymystä: mitä virkaa sinun hyvälläsi olisi, ellei pahaa olisi olemassa, ja miltä näyttäisi maa, jos kaikki varjot häviäisivät sen pinnalta?” Saatana kysyy Leevi Matteukselta, Ješuan uskollisimmalta opetuslapselta.

Junichiro Tanizaki: Avain

Avain / Junichiro Tanizaki. Suomentanut Tuomas Anhava. 139 s. ISBN 951-30-5812-3 (sid.). 4. p. Tammi, 1987.

Avain ei ole aivan tuoretta kirjallisuutta, se ilmestyi alun perin vuonna 1956. Tuomas Anhava on suomentanut teoksen Howard Hibbettin englanninnoksen pohjalta. Selvästikään kirjailija Jun’ichirō Tanizaki ei ole itse saanut ankaraa kiotolaiskasvatusta kuten kirjan vaimo, tai sitten miehen ei tarvitse sellaisesta välittää. Kirjan aiheena nimittäin ovat keski-ikäisen pariskunnan aviolliset ongelmat, tarkemmin sanoen seksuaaliset mieltymykset.

Tarina koostuu miehen ja vaimon tahoillaan salaa tekemistä päiväkirjamerkinnöistä. Mies alkaa pitää päiväkirjaa aiheesta uudenvuoden aikaan ja vaimo pian sen jälkeen. Eräänä päivänä vaimo löytää kaapin avaimen, joka nyt on jätetty huolimattomasti näkyville, vaikka mies yleensä piilottaa sen. Vaikka molemmat piilottavat päiväkirjansa huolellisesti, he epäilevät silti, että puoliso saattaa lukea sitä salaa. Omassa päiväkirjassaan he vakuuttavat, etteivät milloinkaan alentuisi lukemaan toisen päiväkirjaa. Mutta onko se totuus vaiko vain oletetun lukijan hämäystä?

Ajatelkoon mitä ajattelee, minä en ikinä rupea sitä lukemaan. Minulla ei ole pienintäkään halua perehtyä hänen sielunelämäänsä yli niiden rajojen jotka olen itselleni pannut. Minä en suo toisten tietävän mitä mielessäni liikkuu, enkä itse välitä kurkistella heidän sisimpäänsä. Sitä paitsi, jos hän tahtoo näyttää sitä minulle, minä tuskin voin uskoa mitä siinä sanotaan.

Ankaran kiotolaiskasvatuksen saanut vaimo Ikuko on kaikessa pidättyväinen, sängyssäkin, mutta samalla hän on miehensä mielestä vaativa ja liikaseksuaalinen. Mies tekee kaikkensa pitääkseen hänet tyytyväisenä, mutta tähän mennessä hän ei ole onnistunut erityisen hyvin. Lisäksi miehellä  on kainoa vaimoa kauhistuttavia mieltymyksiä, häntä kiinnostavat esimerkiksi vaimon jalat.

Pariskunnalla on tytär, Toshiko, jonka sielunelämä jää arvoitukseksi, vaikka hän alkaakin selvästi ohjailla tapahtumia. Heillä käy vieraana Kimura, jota ajatellaan Toshikon kosijaksi, mutta Kimura vaikuttaa kiinnostuneemmalta Ikukosta, joka on viehättävämpi kuin tyttärensä. Ikuko ajautuu suhteeseen Kimuran kanssa, mutta tekeekö hän sen miehensä takia, joka salaa toivoo sitä, koska mustasukkaisuus kiihottaa häntä?

Kirjassa asettuvat vastakkain japanilaiset perinteet ja nykyajan länsimaiset tavat. Kirjan alkupuolella mies kertoo alkaneensa lukea William Faulknerin Sanctuarya, ja mikäpä sen rappiolänsimaisempaa olisikaan. Miehen ajattelu ja tavat ovat siis melko länsimaisia, ja niitä hän yrittää tartuttaa vaimoonkin. Vaimo pitää kiinni japanilaisesta säädyllisyydestään, mutta alkaessaan suhteen Kimuran kanssa vaimo alkaa sovitella länsimaisia asusteita. Helmikorvarenkaat sopivat hänelle miehenkin mielestä, mutta länsimaiset vaatteet eivät Ikukolle istu.

Ja sitä paitsi hänen käyntiryhtinsä – kävely, olkapäiden ja vartalon liikkeet, tapa millä hän pitää käsiään, pään kallistunut asento – kaikki on taipuisaa ja naisellista perinteelliseen japanilaiseen tyyliin, joka soveltuu kimonoon.

Ikuko parka tuntuu koko ajan olevan ainakin miehensä katseiden ja odotusten kohteena. Huolimatta siitä, että länsimainen vaatetus ei pue Ikukoa, tämä näyttää siinä miehen mielestä hekumalliselta. Vaimon kiotolainen pidättyvyys onkin ennen kaikkea pintaa, kuin kimono johon hän pukeutuu. Vaikka vaimo ei kerro yksityiskohtia kohtaamisistaan Kimuran kanssa, vaikuttaa siltä, että sellaiset tavat joita hän miehensä kanssa pitää inhottavina ja vastenmielisinä, eivät ehkä olekaan sitä nuoremman ja komeamman miehen kanssa.

Kirjassa vuorottelee kaksi hyvin epäluotettavaa kertojaa, joiden kertomisen motiivit täytyy koko ajan kyseenalaistaa. Kommunikointi ”salaisten” päiväkirjojen välityksellä on äärimmäisen kieroa. Kun Ikuko lopulta pääsee tavoitteeseensa, hän jää lukijan kanssa miettimään, mitkä ovat olleet Toshikon motiivit auttaa äitiään. Voivatko ne kahden näin kieron ihmisen tyttärellä olla muuta kuin kierot?

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta

Kirkkaat päivä ja ilta / Inka Nousiainen. Siltala, 2013. 124 s. ISBN: 978-952-234-155-6 (sid.).

Kirkkaat päivät ja ilta on kaunis kirja. Siinä ihmisen kohtalon kiemuraiset langat ovat jonkun käsissä, vaikka mitään uskonnollista kirjassa ei sinänsä ole. Mutta kohtalonsa on jokaisella, jollakin tavoin ennalta valmistettu, ellei sentään aivan määrätty.

Kolme sisarusta, Iida, Anni ja Edla aikuistuvat sodan jaloissa. Äiti kuolee varhain, isä pitää kauppaa ja yrittää vielä sinnitellä. Iida ei halua Oskarin morsiameksi vaikka Oskari on hänet itselleen katsonut. Hän saa onneksi ensimmäisen opettajanpaikkansa toisesta kylästä, kaukaa Oskarista. Iidalle läheinen pikkusisko Edla lähtee lääkintälotaksi rintamalle. Heti alkajaisiksi Iidaa puree käärme, ja matkalla apteekkiin hän tapaa sillalla miehen, ja hänen kohtalonsa on silloin kirjoitettu.

Iida on hieman tyttökirjamaisen kiltti vastavalmistunut opettaja, jota vahtii naapuriluokassa kuria pitävä Heimo. Opettajan on käyttäydyttävä nuhteettomasti, ja siitä Iida ei tunnu aivan tarpeeksi välittävän – ei ainakaan silloin kun kyse on Eliaksesta.

Toisena aikatasona on nykyaika, jossa pelastuslaitoksen Viljami pohtii oman elämänsä vaiheita ja valintoja. Yllättäen Viljami tapaa vanhan harmaahapsisen Edlan, joka ainoana sisaruksista on enää jäljellä ja joka kertoo Viljamille sisarusten tarinan.

Ennen kaikkea tämä on kuitenkin Iidan ja Eliaksen tarina, tarina rakkaudesta ja kaipauksesta. Nousiainen on saanut sota-ajan tarinaan kauneutta ja kohtalonomaisuutta, joka menneeseen aikaan sijoitettuna tuntuukin luontevammalta. Kerronta on lyyristä ja pohtivaa: näinkö se meni, entä jos se olisikin mennyt toisin?

Ja vihdoin oli selvää se, minkä Iida oli tiennyt jo paljon aiemmin. Hän ei ikinä perustaisi kotia Oskarin kanssa.

Heidän pihassaan ei kasvaisi kultapalloja eikä astereita eikä makuuhuoneen huoneentauluun olisi kirjailtu tekstiä Onni yksillä, kesä kaikilla. Hän ei kokkaisi Oskarille lanttumuhennosta eikä heistä otettaisi kihlajaiskuvaa pihakoivujen väliin kiinnitetyllä penkillä (eikä hän varoisi hymyilemästä niin että hampaat näkyvät).

Sen sijaan Iidan kohtalona on kaivata Eliasta ja kuvitella heidän häitään ystävänsä häissä, toteuttaa omaa kohtaloaan, vaikka on niin pienestä kiinni, etteivät asiat ole aivan toisin.

Laura Save: Paljain jaloin

Paljain jaloin : romaani / Laura Save. WSOY, 2013. 380 s. ISBN: 978-951-0-39544-8 (sid.).

Esikoisteoksen Paljain jaloin kirjoittanut Laura Save (1983–2012) ehti kuolla ennen kuin sai tiedon kirjan julkaisemisesta. Romaaniksi muokattu teos perustuu päiväkirjamerkintöihin ja muistoihin. Se kertoo lääketieteen opiskelijan sairastumisesta harvinaiseen luusyöpään, osteosarkoomaan, ja taistelusta syöpää vastaan, joka osoittautuu viivytystaisteluksi väistämättömän edellä.

Kirja on raadollisen rehellinen sairautta kuvatessaan. Sytostaattihoitojen jälkeinen pahoinvointi, väsymys ja muut vaivat raportoidaan tarkasti. Voisin kuvitella, että kaikki eivät pysty tai halua tällaista tekstiä lukea. Pelkkää surkeutta ja kauheutta kirja ei suinkaan raportoi:

Kun on riittävän kamalaa pitkän aikaa, sellaista, ettei ymmärrys riitä siihen, että omassa nuoressa elämässä voitaisiin joskus keskustella jalan amputoimisesta, henkiinjäämisestä, kävelykyvyn menettämisestä, rintakehän avaamisesta jne., niin jossain pisteessä se alkaa naurattaa, ainakin minua.

Tekstiä lämmittää huumori, elämänhalu ja toivo, siitäkin huolimatta, että kertoja suhtautuu realistisesti selviämismahdollisuuksiinsa. Hän ei kuitenkaan menetä toivoaan, vaikka joutuukin taistelemaan myös toivottomuuden tunteita vastaan. Hän saa terapiaa, ja ilmeisesti myös kirjoittaminen auttaa käsittelemään lähestyvää kuolemaa. Omia hautajaisiaan ja omaa hautapaikkaansakin hän pääsee suunnittelemaan:

Harmi kun niihin vierustovereihin ei pääse tutustumaan ennalta. En haluaisi viettää iäisyyttäni missään huonossa seurassa!

Puolisonsa Sofian kanssa Laura on ehtinyt perustaa perheen ja saada Otso-pojan. Sairaus koettelee parisuhdetta rajusti, mutta suhde tuntuu kestävän näinkin vaikean koettelemuksen vaikka muuttaakin muotoaan. Erityisen lohdullista on lukea, miten paljon Laura saa tukea läheisistä ihmissuhteista, perheeltään, vanhemmiltaan ja ystäviltään. Hän tutustuu kohtalotoveri Katriin, ja tästä ystävyydestä tulee sairauden edetessä hänelle erityisen tärkeä. Sairaanakin Laura pyrkii viettämään mahdollisimman paljon aikaa läheistensä kanssa. Hän arvostaa ihmissuhteita ja lyhyempiäkin kohtaamisia, jotka antavat merkitystä elämälle. Ei se pituus vaan se laatu: lyhytkin elämä voi olla täysi, ja sairaudesta huolimatta se kannattaa elää loppuun asti.

Fred Vargas: Kuriton mies nurin

Kuriton mies nurin / Fred Vargas. Gummerus, 2006. 376 s. ISBN: 951-20-6988-1 (sid.). Alkuteos: L’Homme à l’envers, 1999. Suomentanut Marja Luoma.

Luen harvoin dekkareita, vaikka parhaissa niistä ei mitään vikaa olekaan. Tässä kirjassa vikoja on yksi, ja se on kirjan suomenkielinen nimi. Loppuun saakka ihmettelen, miksi kirjalle on valittu nimi, joka ei mitenkään erityisesti liity juuri tähän kirjaan. Kun sitten katson, mikä kirjan alkukielinen nimi on ollut, asia selviää. Ranskankielisen nimen merkitys on suunnilleen ”mies nurinpäin”. Mutta nurin ja nurinpäin eivät yleensä tarkoita samaa.

Alkukielinen nimi viittaa ihmissusiaiheeseen. Susi-ihmisen tunnistaa karvattomasta ihosta, koska sellaisen kaikki karvat kasvavat sisäänpäin. Ihmissusi on ihminen, joka nurinpäin on susi. Vargas sijoitti ihmissusitarinansa Ranskan Alpeille Italian rajan tuntumaan. Itärajan takaa tulee Ranskaankin susia, ja paikallisten lampaankasvattajien uuhet joutuvat verenhimoisen suden uhreiksi. Tai siltä näyttää. Kohta uhriksi joutuu myös eräs lampaankasvattaja, mutta susijahdit eivät vain tuota tulosta.

Kirjailija Fred Vargas on kirjan takakannen mukaan arkeologi, ”Ranskan dekkarikuningatar ja itseoikeutettu Simenonin perillinen.” Kirja kuuluu komisario Adamsbergistä kertovaan sarjaan, josta ilmestyi juuri uusi kirja, Normandialainen tapaus.

Ilahduttavinta kirjassa on henkilökuvaus. Päähenkilönä on Camille Forestier, Adamsbergin entinen tyttöystävä, kaunis ja kätevä, säveltäjä ja putkimies, joka turvautuu Ammattilaisten työkalukuvastoon silloin, kun asiat menevät solmuun. Ammattilaisten työkalukuvasto saa uskomaan, että kaikkeen löytyy ratkaisu. Hänen kuolleen lampaankasvattajaystävänsä ”perhe” pyytää Camillea kuskiksi ihmissutta jäljittämään. Camille lähtee, mutta joutuu turvautumaan Adamsbergin apuun ennen kuin asiat selviävät.

Camille ei välittänyt Adamsbergistä enää, komisario oli painunut jonnekin hänen muistinsa sokkeloihin, sinne missä kaikki hajoaa pölyksi, palaa poroksi ja joutuu kierrätykseen niin kuin tehtaassa, jossa vanhoista romuista tehdään uutta: esimerkiksi vanhasta traktorista upouusi rottinkituoli. Adamsberg oli joutunut kierrätykseen. Tosin hänestä ei sentään ollut tehty rottinkituolia, sillä sellaiselle ei Camillella ollut käyttöä. Sen sijaan hänestä oli valmistettu matkoja, partituureja, 5 x 80 millimetrin ruuveja, ehkä yksi kanadalainenkin. Muisti tekee mitä tahtoo materiaalille, joka annetaan sen romutettavaksi.

Loppuratkaisu on ehkä turhan dekkarimainen, mutta Camillesta, Adamsbergistä ja muista yhtä herkullisista henkilöhahmoista lukisin mielelläni lisääkin.

Saara Henriksson: Linnunpaino

Linnunpaino / Saara Henriksson. Into, 2012. 246 s. ISBN: 978-952-264-146-5 (nid.).

Linnunpainon minäkertoja Lilja on tanssija, joka harjoittelee pääroolia Siniparran Judithina. Loukkaantumisen takia hän menettää pääroolin, mutta Siniparran salaisuudet alkavat kiehtoa häntä entistä enemmän. Joutsenista kertovalla luennolla hän ihastuu luennoitsija Tommiin ja saa lintumiehen poikaystäväkseen.

Siniparralla ja Tommilla on kummallakin menneisyys, joka vaivaa uutta kumppania, epävarmaa nuorta naista. Tommin menneisyydessä on Petri, josta Tommi ei halua puhua. Mutta Lilja haluaa tietää. Tommi kaipaisi myös omaa aikaa, mikä lisää Liljan epävarmuutta ja tuo ristiriitoja suhteeseen. Saako muistot pitää ominaan, vai pitääkö lukitutkin huoneet avata toisen mielen rauhoittamiseksi?

Sisäistarinana kulkee Siniparran ja Judithin tarina, jossa Judith haluaa kuulla Siniparran edellisistä naisista. Tieto lisää tuskaa, ja Siniparran on uhrattava ensin kätensä, sitten jalkansa, ettei voisi enää koskea ketään toista eikä mennä kenenkään toisen luokse. Lopulta Judith hautaa Siniparran. Vastaavanlainen kohtalo on myös Liljan ja Tommin suhteella.

Linnunpaino tuli luettua joutuisasti, tarina piti otteessaan alusta loppuun. Nuoren tanssijan kehoa kuvataan seikkaperäisesti, fyysisyys saa paljon tilaa, onhan keho tanssijan työväline.

Saara Henrikssonin toinen romaani on kauniisti kirjoitettu rakkaustarina. Tähän nuoreen kirjailijaan kannattaa tutustua.

Reidar Palmgren: Sudenmarja

Sudenmarja / Reidar Palmgren. Otava, 2012. 317 s. ISBN: 978-951-1-26487-3 (sid.).

Reidar Palmgrenin uutuus käsittelee erilaisuutta ja luontoyhteyttä hiukan Sudenmorsiamen henkeen. Päähenkilö on puistotyöntekijä Tuula, joka ei saa pusikkoja kuriin eikä edes yritä. Tuula tuntee yhteyttä luontoon ja vaalii luonnon monimuotoisuutta, myrkyllistä sudenmarjaakin. Tuulan työtoverit taas eivät vaali monimuotoisuutta johon Tuulakin sopisi. Tuulan epäsosiaalisuus ja vetäytyminen kontakteista tekevät Tuulasta heidän silmissään omituisen, vajakin.

Esimies Holopainen ymmärtää Tuulaa, mutta hän onkin ainoa. Holopainen jää eläkkeelle ja muutoksen tuulet puhaltavat puistotoimistossa. Sekä Tuula että hänen vaalimansa pohjoissektori joutuvat yhä ahtaammalle. Lukija tietää, että huonosti käy niin Tuulalle kuin hänen puistotilkulleenkin.

Yhtä marginaalissa on huppupäinen nuorukainen, joka kulkee spraypullo mukanaan ja piirtelee omia töhryjään. Hänestä tulee koko kaupungin vihaama sotkija, ja kaikki näkevät hänen kryptisen merkkinsä. Häntä itseään ei ole nähty, ei edes kotona. Tuulaa kohtaan hän tuntee outoa sympatiaa.

Tuulalle puhuminen on vaikeaa, eikä puhumalla useinkaan saa viestiään ymmärretyksi. Seksuaalisuus sen sijaan on Tuulalle kommunikoinnin muoto, jolla viesti menee perille helpommin. Tuula rakastuu Anttiin, mutta suhteen perustuminen pelkkään seksuaaliseen vetovoimaan ei lupaile sille pitkää kestoa.

Sudenmarja on rakenteeltaan aavistuksen koukeroinen, yksinkertaistaminen olisi kaunistanut tarinaa. Pinnalle pulpahtelevine vainajineen sen symboliikka tuntuu hiukan osoittelevalta. Kun väistämätön katastrofi on edessä, haetaan toivoa jostain toisesta todellisuudesta, fantasian maailmasta. Ihmissusimyyttiä voi käsitellä näinkin: ei sudeksi muuttumisena vaan luonnon ja ihmisyyden raja-aitoja kaatamalla, luontona ihmisessä.

Asko Jaakonaho: Onnemme tiellä

Onnemme tiellä / Asko Jaakonaho. Otava, 2012. 350 s. ISBN: 978-951-1-26265-7 (sid.).

Ehkä nyt vasta vastakkainasettelun ajoista on kulunut tarpeeksi kauan, ja aika on kypsä teoksille, jotka tarkastelevat sitä kiihkottomasti ja puolueettomasti. Puolueettomuutta Jaakonaho ainakin tavoittelee, vaikka selväähän on, että isännät ovat roistoja. Kumpikin osapuoli saa kuitenkin äänen.

Onnemme tiellä kertoo Heinäveden kunnanisän, sosiaalidemokraatti Onni Happosen kohtalosta vuoden 1930 tietämillä, jolloin vuoden 1918 tapahtumat polttelevat yhä mielissä. Lapualaismieliset isännät tuomitsivat kommunismiksi kaiken punaiseen vivahtavan. Isäntien mielestä Happonen halusi jaella isäntien rahat köyhille, ja siitä oli tehtävä loppu. Happonen ei kuitenkaan hyvällä suostunut eroamaan tehtävästään, joten käyttöön piti ottaa jämerämmät keinot.

Kirjan kertojina ovat Happosen nuori vaimo Saimi, meriltä isännäksi palaava Pelkonen ja Pelkosen renki Pakarinen. Saimin ja Pelkosen kertojanäänet ovat melko nykyaikaisia, mutta niin saa ollakin. Pakarinen ääneen on tavoitettu sen ajan oppia saamattoman kansanmiehen kieltä:

Hyvin muistan kun minulle lasna kerroitta että ei ole punikin taivaassa herraa ja työläistä. Että työtä riittää siellä jokaselle mutta vain kuus tuntia päivässä ja rusinakiisseliä saapi sunnuntaina.

Saimi haluaisi hillitä Onnia, kertoa että paremman maailman aika ehkä koittaa vielä, mutta kaikkea ei voi saada heti. Hän ei kuitenkaan onnistu hillitsemään Happosta, joka tekee päivät pitkät työtä paremman maailman hyväksi. Onni ei anna periksi, vaikka Saimi niin toivoisi voivansa pitää Onnin itsellään. Kirja kertoo, mitä on elää jatkuvassa menettämisen pelossa. Saimi tietää, että Onnin käy huonosti, mutta hänkään ei arvaa, kuinka huonosti.

Jaakonahon esikoinen on huolellista työtä, tekijä on selvästi perehtynyt aiheeseen ja muokannut sen taitavasti kaunokirjalliseen muotoon. Jotakin siitä tuntuu kuitenkin puuttuvan. Vaikka haluaisin eläytyä Saimin kokemuksiin, en aivan pääse hänen nahkoihinsa. Saimi jää jollain tavalla etäiseksi, niin miellyttävä hahmo kuin onkin. Kaikessa kammottavuudessaan tarina silti puhuttelee; valaiseva ja järkyttävä kirja.