Mediahuora / Venla Hiidensalo. Otava, 2012. 411 s. 978-951-1-26086-8 (sid., pehmeäkantinen).
Mediahuora on armoton kuvaus journalismista nyky-Suomessa. Maria Vartiainen on vapaa toimittaja, hän tekee freelancerinä juttuja Lehdelle. Hänellä on joskus ollut idealistisia ajatuksia maailmanparantamisesta journalistiikan keinoin, mutta ne ajatukset ovat karisseet pois. Nyt hän olisi valmis uhraamaan julkisuusmyllyyn niin itsensä kuin ystävänsäkin, jos sellaisia vielä olisi. Läheisiä Marialla ei ole monta, vain kasvottomia Facebook-kavereita.
Lehti allekirjoituttaa avustajillaan sopimuksen, jossa kaikki oikeus avustajan tuottamaan materiaaliin annetaan lehdelle, mutta kaikki vastuu hänen nimellään julkaistusta materiaalista jää avustajalle itselleen. Maria allekirjoittaa, hän suostuu mihin vain, vaikka hänen kirjoittamansa jutut muuttuvat toimituspäällikön käsittelyssä aivan muuksi. Marian on suostuttava, jos aikoo kirjoittaa jatkossakin, koska hänellä ei ole oikeuksia, vain velvollisuuksia.
Äitinä Mariassa ei ole hurraamista, poika Perttu on kasvatettu minuuttipuurolla. Äitiyskin on Marialle suorittamista, mutta se ei vaadi huippusuorituksia kuten työ. Kun Perttu katoaa, poliisi ilmoittaa siitä äidille eikä toisinpäin, kuten kuvitella voisi.
Hiidensalon romaani on oivaltavaa analyysia nykymenosta, sillä on osumakohtansa, ehdottomasti. Kieli on sujuvaa ja kertomus etenee, vaikka liioittelua ja paisuttelua käytetäänkin tehokeinona. 400 sivua oli minulle kuitenkin liikaa. Kun päähenkilön tunteet ovat pahasti kateissa, häneen punaiseen mekkoonsa on vaikea asettua. Haastattelut seuraavat toisiaan, ihmisistä tulee karikatyyreja. Vähempikin olisi riittänyt.
Hukkaan heitettyä aikaa tämä ei silti ollut: kannattaa lukea.
Lainatädin lukuvinkit 