Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta

Kirkkaat päivä ja ilta / Inka Nousiainen. Siltala, 2013. 124 s. ISBN: 978-952-234-155-6 (sid.).

Kirkkaat päivät ja ilta on kaunis kirja. Siinä ihmisen kohtalon kiemuraiset langat ovat jonkun käsissä, vaikka mitään uskonnollista kirjassa ei sinänsä ole. Mutta kohtalonsa on jokaisella, jollakin tavoin ennalta valmistettu, ellei sentään aivan määrätty.

Kolme sisarusta, Iida, Anni ja Edla aikuistuvat sodan jaloissa. Äiti kuolee varhain, isä pitää kauppaa ja yrittää vielä sinnitellä. Iida ei halua Oskarin morsiameksi vaikka Oskari on hänet itselleen katsonut. Hän saa onneksi ensimmäisen opettajanpaikkansa toisesta kylästä, kaukaa Oskarista. Iidalle läheinen pikkusisko Edla lähtee lääkintälotaksi rintamalle. Heti alkajaisiksi Iidaa puree käärme, ja matkalla apteekkiin hän tapaa sillalla miehen, ja hänen kohtalonsa on silloin kirjoitettu.

Iida on hieman tyttökirjamaisen kiltti vastavalmistunut opettaja, jota vahtii naapuriluokassa kuria pitävä Heimo. Opettajan on käyttäydyttävä nuhteettomasti, ja siitä Iida ei tunnu aivan tarpeeksi välittävän – ei ainakaan silloin kun kyse on Eliaksesta.

Toisena aikatasona on nykyaika, jossa pelastuslaitoksen Viljami pohtii oman elämänsä vaiheita ja valintoja. Yllättäen Viljami tapaa vanhan harmaahapsisen Edlan, joka ainoana sisaruksista on enää jäljellä ja joka kertoo Viljamille sisarusten tarinan.

Ennen kaikkea tämä on kuitenkin Iidan ja Eliaksen tarina, tarina rakkaudesta ja kaipauksesta. Nousiainen on saanut sota-ajan tarinaan kauneutta ja kohtalonomaisuutta, joka menneeseen aikaan sijoitettuna tuntuukin luontevammalta. Kerronta on lyyristä ja pohtivaa: näinkö se meni, entä jos se olisikin mennyt toisin?

Ja vihdoin oli selvää se, minkä Iida oli tiennyt jo paljon aiemmin. Hän ei ikinä perustaisi kotia Oskarin kanssa.

Heidän pihassaan ei kasvaisi kultapalloja eikä astereita eikä makuuhuoneen huoneentauluun olisi kirjailtu tekstiä Onni yksillä, kesä kaikilla. Hän ei kokkaisi Oskarille lanttumuhennosta eikä heistä otettaisi kihlajaiskuvaa pihakoivujen väliin kiinnitetyllä penkillä (eikä hän varoisi hymyilemästä niin että hampaat näkyvät).

Sen sijaan Iidan kohtalona on kaivata Eliasta ja kuvitella heidän häitään ystävänsä häissä, toteuttaa omaa kohtaloaan, vaikka on niin pienestä kiinni, etteivät asiat ole aivan toisin.

Laura Save: Paljain jaloin

Paljain jaloin : romaani / Laura Save. WSOY, 2013. 380 s. ISBN: 978-951-0-39544-8 (sid.).

Esikoisteoksen Paljain jaloin kirjoittanut Laura Save (1983–2012) ehti kuolla ennen kuin sai tiedon kirjan julkaisemisesta. Romaaniksi muokattu teos perustuu päiväkirjamerkintöihin ja muistoihin. Se kertoo lääketieteen opiskelijan sairastumisesta harvinaiseen luusyöpään, osteosarkoomaan, ja taistelusta syöpää vastaan, joka osoittautuu viivytystaisteluksi väistämättömän edellä.

Kirja on raadollisen rehellinen sairautta kuvatessaan. Sytostaattihoitojen jälkeinen pahoinvointi, väsymys ja muut vaivat raportoidaan tarkasti. Voisin kuvitella, että kaikki eivät pysty tai halua tällaista tekstiä lukea. Pelkkää surkeutta ja kauheutta kirja ei suinkaan raportoi:

Kun on riittävän kamalaa pitkän aikaa, sellaista, ettei ymmärrys riitä siihen, että omassa nuoressa elämässä voitaisiin joskus keskustella jalan amputoimisesta, henkiinjäämisestä, kävelykyvyn menettämisestä, rintakehän avaamisesta jne., niin jossain pisteessä se alkaa naurattaa, ainakin minua.

Tekstiä lämmittää huumori, elämänhalu ja toivo, siitäkin huolimatta, että kertoja suhtautuu realistisesti selviämismahdollisuuksiinsa. Hän ei kuitenkaan menetä toivoaan, vaikka joutuukin taistelemaan myös toivottomuuden tunteita vastaan. Hän saa terapiaa, ja ilmeisesti myös kirjoittaminen auttaa käsittelemään lähestyvää kuolemaa. Omia hautajaisiaan ja omaa hautapaikkaansakin hän pääsee suunnittelemaan:

Harmi kun niihin vierustovereihin ei pääse tutustumaan ennalta. En haluaisi viettää iäisyyttäni missään huonossa seurassa!

Puolisonsa Sofian kanssa Laura on ehtinyt perustaa perheen ja saada Otso-pojan. Sairaus koettelee parisuhdetta rajusti, mutta suhde tuntuu kestävän näinkin vaikean koettelemuksen vaikka muuttaakin muotoaan. Erityisen lohdullista on lukea, miten paljon Laura saa tukea läheisistä ihmissuhteista, perheeltään, vanhemmiltaan ja ystäviltään. Hän tutustuu kohtalotoveri Katriin, ja tästä ystävyydestä tulee sairauden edetessä hänelle erityisen tärkeä. Sairaanakin Laura pyrkii viettämään mahdollisimman paljon aikaa läheistensä kanssa. Hän arvostaa ihmissuhteita ja lyhyempiäkin kohtaamisia, jotka antavat merkitystä elämälle. Ei se pituus vaan se laatu: lyhytkin elämä voi olla täysi, ja sairaudesta huolimatta se kannattaa elää loppuun asti.

Saara Henriksson: Linnunpaino

Linnunpaino / Saara Henriksson. Into, 2012. 246 s. ISBN: 978-952-264-146-5 (nid.).

Linnunpainon minäkertoja Lilja on tanssija, joka harjoittelee pääroolia Siniparran Judithina. Loukkaantumisen takia hän menettää pääroolin, mutta Siniparran salaisuudet alkavat kiehtoa häntä entistä enemmän. Joutsenista kertovalla luennolla hän ihastuu luennoitsija Tommiin ja saa lintumiehen poikaystäväkseen.

Siniparralla ja Tommilla on kummallakin menneisyys, joka vaivaa uutta kumppania, epävarmaa nuorta naista. Tommin menneisyydessä on Petri, josta Tommi ei halua puhua. Mutta Lilja haluaa tietää. Tommi kaipaisi myös omaa aikaa, mikä lisää Liljan epävarmuutta ja tuo ristiriitoja suhteeseen. Saako muistot pitää ominaan, vai pitääkö lukitutkin huoneet avata toisen mielen rauhoittamiseksi?

Sisäistarinana kulkee Siniparran ja Judithin tarina, jossa Judith haluaa kuulla Siniparran edellisistä naisista. Tieto lisää tuskaa, ja Siniparran on uhrattava ensin kätensä, sitten jalkansa, ettei voisi enää koskea ketään toista eikä mennä kenenkään toisen luokse. Lopulta Judith hautaa Siniparran. Vastaavanlainen kohtalo on myös Liljan ja Tommin suhteella.

Linnunpaino tuli luettua joutuisasti, tarina piti otteessaan alusta loppuun. Nuoren tanssijan kehoa kuvataan seikkaperäisesti, fyysisyys saa paljon tilaa, onhan keho tanssijan työväline.

Saara Henrikssonin toinen romaani on kauniisti kirjoitettu rakkaustarina. Tähän nuoreen kirjailijaan kannattaa tutustua.

Reidar Palmgren: Sudenmarja

Sudenmarja / Reidar Palmgren. Otava, 2012. 317 s. ISBN: 978-951-1-26487-3 (sid.).

Reidar Palmgrenin uutuus käsittelee erilaisuutta ja luontoyhteyttä hiukan Sudenmorsiamen henkeen. Päähenkilö on puistotyöntekijä Tuula, joka ei saa pusikkoja kuriin eikä edes yritä. Tuula tuntee yhteyttä luontoon ja vaalii luonnon monimuotoisuutta, myrkyllistä sudenmarjaakin. Tuulan työtoverit taas eivät vaali monimuotoisuutta johon Tuulakin sopisi. Tuulan epäsosiaalisuus ja vetäytyminen kontakteista tekevät Tuulasta heidän silmissään omituisen, vajakin.

Esimies Holopainen ymmärtää Tuulaa, mutta hän onkin ainoa. Holopainen jää eläkkeelle ja muutoksen tuulet puhaltavat puistotoimistossa. Sekä Tuula että hänen vaalimansa pohjoissektori joutuvat yhä ahtaammalle. Lukija tietää, että huonosti käy niin Tuulalle kuin hänen puistotilkulleenkin.

Yhtä marginaalissa on huppupäinen nuorukainen, joka kulkee spraypullo mukanaan ja piirtelee omia töhryjään. Hänestä tulee koko kaupungin vihaama sotkija, ja kaikki näkevät hänen kryptisen merkkinsä. Häntä itseään ei ole nähty, ei edes kotona. Tuulaa kohtaan hän tuntee outoa sympatiaa.

Tuulalle puhuminen on vaikeaa, eikä puhumalla useinkaan saa viestiään ymmärretyksi. Seksuaalisuus sen sijaan on Tuulalle kommunikoinnin muoto, jolla viesti menee perille helpommin. Tuula rakastuu Anttiin, mutta suhteen perustuminen pelkkään seksuaaliseen vetovoimaan ei lupaile sille pitkää kestoa.

Sudenmarja on rakenteeltaan aavistuksen koukeroinen, yksinkertaistaminen olisi kaunistanut tarinaa. Pinnalle pulpahtelevine vainajineen sen symboliikka tuntuu hiukan osoittelevalta. Kun väistämätön katastrofi on edessä, haetaan toivoa jostain toisesta todellisuudesta, fantasian maailmasta. Ihmissusimyyttiä voi käsitellä näinkin: ei sudeksi muuttumisena vaan luonnon ja ihmisyyden raja-aitoja kaatamalla, luontona ihmisessä.

Asko Jaakonaho: Onnemme tiellä

Onnemme tiellä / Asko Jaakonaho. Otava, 2012. 350 s. ISBN: 978-951-1-26265-7 (sid.).

Ehkä nyt vasta vastakkainasettelun ajoista on kulunut tarpeeksi kauan, ja aika on kypsä teoksille, jotka tarkastelevat sitä kiihkottomasti ja puolueettomasti. Puolueettomuutta Jaakonaho ainakin tavoittelee, vaikka selväähän on, että isännät ovat roistoja. Kumpikin osapuoli saa kuitenkin äänen.

Onnemme tiellä kertoo Heinäveden kunnanisän, sosiaalidemokraatti Onni Happosen kohtalosta vuoden 1930 tietämillä, jolloin vuoden 1918 tapahtumat polttelevat yhä mielissä. Lapualaismieliset isännät tuomitsivat kommunismiksi kaiken punaiseen vivahtavan. Isäntien mielestä Happonen halusi jaella isäntien rahat köyhille, ja siitä oli tehtävä loppu. Happonen ei kuitenkaan hyvällä suostunut eroamaan tehtävästään, joten käyttöön piti ottaa jämerämmät keinot.

Kirjan kertojina ovat Happosen nuori vaimo Saimi, meriltä isännäksi palaava Pelkonen ja Pelkosen renki Pakarinen. Saimin ja Pelkosen kertojanäänet ovat melko nykyaikaisia, mutta niin saa ollakin. Pakarinen ääneen on tavoitettu sen ajan oppia saamattoman kansanmiehen kieltä:

Hyvin muistan kun minulle lasna kerroitta että ei ole punikin taivaassa herraa ja työläistä. Että työtä riittää siellä jokaselle mutta vain kuus tuntia päivässä ja rusinakiisseliä saapi sunnuntaina.

Saimi haluaisi hillitä Onnia, kertoa että paremman maailman aika ehkä koittaa vielä, mutta kaikkea ei voi saada heti. Hän ei kuitenkaan onnistu hillitsemään Happosta, joka tekee päivät pitkät työtä paremman maailman hyväksi. Onni ei anna periksi, vaikka Saimi niin toivoisi voivansa pitää Onnin itsellään. Kirja kertoo, mitä on elää jatkuvassa menettämisen pelossa. Saimi tietää, että Onnin käy huonosti, mutta hänkään ei arvaa, kuinka huonosti.

Jaakonahon esikoinen on huolellista työtä, tekijä on selvästi perehtynyt aiheeseen ja muokannut sen taitavasti kaunokirjalliseen muotoon. Jotakin siitä tuntuu kuitenkin puuttuvan. Vaikka haluaisin eläytyä Saimin kokemuksiin, en aivan pääse hänen nahkoihinsa. Saimi jää jollain tavalla etäiseksi, niin miellyttävä hahmo kuin onkin. Kaikessa kammottavuudessaan tarina silti puhuttelee; valaiseva ja järkyttävä kirja.

Venla Hiidensalo: Mediahuora

Mediahuora / Venla Hiidensalo. Otava, 2012. 411 s. 978-951-1-26086-8 (sid., pehmeäkantinen).

Mediahuora on armoton kuvaus journalismista nyky-Suomessa. Maria Vartiainen on vapaa toimittaja, hän tekee freelancerinä juttuja Lehdelle. Hänellä on joskus ollut idealistisia ajatuksia maailmanparantamisesta journalistiikan keinoin, mutta ne ajatukset ovat karisseet pois. Nyt hän olisi valmis uhraamaan julkisuusmyllyyn niin itsensä kuin ystävänsäkin, jos sellaisia vielä olisi. Läheisiä Marialla ei ole monta, vain kasvottomia Facebook-kavereita.

Lehti allekirjoituttaa avustajillaan sopimuksen, jossa kaikki oikeus avustajan tuottamaan materiaaliin annetaan lehdelle, mutta kaikki vastuu hänen nimellään julkaistusta materiaalista jää avustajalle itselleen. Maria allekirjoittaa, hän suostuu mihin vain, vaikka hänen kirjoittamansa jutut muuttuvat toimituspäällikön käsittelyssä aivan muuksi. Marian on suostuttava, jos aikoo kirjoittaa jatkossakin, koska hänellä ei ole oikeuksia, vain velvollisuuksia.

Äitinä Mariassa ei ole hurraamista, poika Perttu on kasvatettu minuuttipuurolla. Äitiyskin on Marialle suorittamista, mutta se ei vaadi huippusuorituksia kuten työ. Kun Perttu katoaa, poliisi ilmoittaa siitä äidille eikä toisinpäin, kuten kuvitella voisi.

Hiidensalon romaani on oivaltavaa analyysia nykymenosta, sillä on osumakohtansa, ehdottomasti. Kieli on sujuvaa ja kertomus etenee, vaikka liioittelua ja paisuttelua käytetäänkin tehokeinona. 400 sivua oli minulle kuitenkin liikaa. Kun päähenkilön tunteet ovat pahasti kateissa, häneen punaiseen mekkoonsa on vaikea asettua. Haastattelut seuraavat toisiaan, ihmisistä tulee karikatyyreja. Vähempikin olisi riittänyt.

Hukkaan heitettyä aikaa tämä ei silti ollut: kannattaa lukea.

Raija Siekkinen: Saari

Saari : pienoisromaani / Raija Siekkinen. Otava, 1988. 127 s. 951-1-10296-6 (sid.).

Tämän pienoisromaanin haluaisin lukea toisenkin kerran. Kuvallinen ja pohdiskeleva kerronta, joka liikkuu nykyhetken ja muistojen välillä, vaatisi oikeastaan toisenkin lukukerran avautuakseen täysin. Hyvien kirjojen kohdalla tätä mietin, mutten käytännössä lue kirjaa kahta kertaa peräkkäin juuri koskaan.

Nainen – Paula – on muuttanut kesäksi saareen, on vienyt sinne kaikki tavaransa suunnittelematta syksyä. Hän on yksin ja kirjoittaa. Vastarannalla on talo, jossa näyttää asuvan yhdessä onnellinen perhe. Tosiasiassa perhe ei ole ehjä eikä onnellinen: sitä hallitsee vanheneva täti, joka pitää huolta pojista. Äiti on kuollut ja isä on usein poissa pitkiäkin aikoja. Täti ja pojat ihmettelevät outoa naista.

Katkeran tädin, jolla itselläänkin on kaukainen muisto saaresta ja rakkaudesta, kertoja hahmottelee tarkemmin vedoin kuin päähenkilö Paulan:

Hänen kuolemallaan ei ollut merkitystä: hän oli korvattavissa. Enää ei ollut mitään syytä kuolla: ja se merkitsi sitä, ettei ollut mitään syytä elää. Ja kuitenkin hän kuolisi, katoaisi ajasta ja muistista, eikä häntä koskaan olisi ollut.

Paula kutsuu saareen miehen. Hän haluaa viettää loppukesän yhdessä, mutta mies tulee vain pariksi päiväksi. Nousee myrsky, eikä mies pääse lähtemään. Mies on vihainen mutta ajattelee, että ellei tätä myrskyä olisi tullut, olisi tullut jokin toinen myrsky. Sillähän se on ohi.

Saari kertoo yksinäisyydestä ja kohtaamisen vaikeudesta. Lukija ei saa tietää Paulan elämästä paljonkaan, mutta näistä lyhyistä katkelmista muistoja ja tätä hetkeä käy hyvin ilmi sen yksinäisyys ja irrallisuus.

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rautahuone

Harjunpää ja rautahuone / Matti Yrjänä Joensuu. Otava, 2010. 302 s. ISBN:978-951-1-24742-5 (sid.).

Matti Yrjänä Joensuun (1948–2011) viimeiseksi jäänyt kirja Harjunpää ja rautahuone on tyly ajankuva nyky-Suomesta. Itsekin poliisina toiminut Joensuu näyttää rikosylikonstaapeli Timo Harjunpään silmin sen kulissien takaisen Suomen, jota ei ole kaunis katsella.

Kirjassa näkökulma saattaa olla jopa raatokärpäsen, mutta Harjunpään ohella näkökulmahenkilönä on useimmiten Orvo Sipponen, sairaanhoitaja ja hieroja, jolla tuntuu olevan parantavat kädet. Sivubisneksenä Orvolla on myös naisasiakkaita, joiden luokse hän tekee kotikäyntejä. Yksi tällaisia palveluja käyttävä nainen löytyy murhattuna, ja Orvoakin epäillään.

Toinen asiakas, pyörätuolissa kulkeva Neea, alkaa merkitä Orvolle enemmän kuin asiakasta. Muuta kaunista Orvon elämässä ei olekaan. Hän asuu äitinsä ja isoisänsä kanssa, ja perheen ihmissuhteet ovat täysin vänkyrät. Äiti uhkailee itsemurhalla, Amiraaliksi kutsuttu isoisä kyykyttää Orvoa minkä ehtii. Orvolla on kiltti ja hoitava puolensa, mutta hänen sisällään on rautahuone.

Siinä missä hyväosaiset haluavat piiskaa ja sitomisleikkejä vaihtelun vuoksi, elämäntilanteeseen liittyvä toisten armoilla oleminen yhdistää Orvoa ja Neeaa. Neea käyttää pyörätuolia ja joutuu kestämään isänsä uuden vaimon alentuvaa asennetta. Orvo kävelee omin jaloin, mutta äiti ja isoisä pitävät häntä otteessaan. Sekä Orvo että Neea joutuvat kirjassa myös tilapäisemmin ja sattumalta hyvin rumasti hyväksikäytetyiksi eivätkä selviä näistä tapahtumista. He ovat todellisia uhreja tässä tarinassa.

Kesäisen Helsingin ja henkilöhahmojen kuvaus on vivahteikasta. Kesäinen Helsinki on kuitenkin vain verho sille brutaalille todellisuudelle, jonka rikospoliisi joutuu näkemään. Joensuun Harjunpää säilyttää kuitenkin loppuun asti inhimillisyytensä ja kykynsä empatiaan.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Teemestarin kirja / Emmi Itäranta. Teos, 2012. 265 s. ISBN: 978-951-851-443-8 (sid.).

 

Emmi Itärannan esikoisteos Teemestarin kirja kertoo ajasta meidän jälkeemme (7. vuosisata vanhan Qianin aikaa). Öljy on loppunut maailmasta ja puhdas vesi on niin vähissä, että sen käyttöä säännöstellään ankarasti. Ilmasto on lämmennyt niin, että Pohjois-Suomessa on kuuma. Meret ovat nousseet ja muovanneet kartan uusiksi. Meidän elämäntapamme on selvästi johtanut katastrofiin, jonka seurausten keskellä kirjassa eletään. Liian tarkasti kaikkea ei kuitenkaan ole selitetty, vain sen verran kuin on tarpeen.

 

Noria valmistuu suvun perinteiden mukaan teemestariksi ja samalla hänestä tulee salaisen lähteen vartija. Suvun perinteet vaativat lähteen vaalimista, mutta kylässä lapsia sairastuu puhtaan veden puutteesta. Kenelle vesi kuuluu? Norian teemestarisuvulle, vai armeijalle, joka sen käyttöä valvoo, vai kyläläisille, kaikille?

 

Tarinan ajan ja meidän aikamme välillä on hämärän vuosisata, jonka aikana nykyinen kulttuurimme on kadonnut. Norian aikana siitä ei ole enää tietoa. Jäljellä ovat vain valtavat muovihaudat merkkinä ajasta, jolloin öljyä vielä riitti. Muovihaudasta Noria löytää ystävänsä kanssa myös cd-levyjä ja keksii niiden tarkoituksen. He saavat tietoa tutkimusmatkasta seudulle, jossa saattaisi vieläkin olla puhdasta vettä.

 

Teemestarin kirja on dystopia, jossa on jännärin piirteitä. Parasta siinä on kuitenkin kieli, joka virtaa kuulaana ja kirkkaana kuin vesi. Kaunista ja pohdituttavaa. Tämä kirja kannattaa lukea, uskoipa tämän kaltaiseen tulevaisuuteen tai ei. Näinkin voisi käydä.

 

Kuolema on veden liittolainen. Niitä ei voi erottaa toisistaan, eikä niistä kumpaakaan voi erottaa meistä, sillä niistä meidät on lopulta tehty: veden muuttuvaisuudesta ja kuoleman läheisyydestä. Vedellä ei ole alkua tai loppua, mutta kuolemalla on molemmat. Kuolema on molemmat. Toisinaan kuolema kulkee kätkettynä veteen, ja toisinaan vesi karkottaa kuoleman, mutta ne kulkevat aina yhdessä, maailmassa ja meissä.

Jorma Korpela: Kenttävartio

Kenttävartio / Jorma Korpela. WSOY, 1983. 212 s. ISBN: 951-0-11787-0 (nid.).

Ihan oikeaa sotakirjaa en ole tainnut lukeakaan sen koommin, kun kouluaikoina luin Tuntemattoman sotilaan. Sota-aikaan sijoittuvia kirjoja olen lukenut pilvin pimein, mutta sellaiset, joissa päähenkilöinä ovat rintamamiehet, ovat jääneet vähiin. Kenttävartio ei kuitenkaan ole perinteinen sotakirja. Siinä ei kuvata taisteluita juuri ollenkaan. Sankareita siitä on vaikea löytää, Korpelan hahmot everstistä sotamieheen ovat pelkkiä ihmisiä.

Kenttävartion toimista vastaa vänrikki Arkko, joka usein saa divisioonasta kuulla kunniansa. Vartioon Kukkulalle tulee kaksi uutta miestä, sotamies Sopanen ja korpraali Hintikka. Sopanen aiheuttaa väärän hälytyksen heti ensimmäisenä vartioyönään, mikä kuumentaa tunteita divisioonassa asti. Hintikka taas haluaa toimia oman järkensä ja omantuntonsa mukaan. Sellainen ei sodassa käy päinsä, ja siksi kouluja käynyt Hintikka joutuu esimiestensä hampaisiin.

No niin, se mies on siirrettävä etulinjaan, se on paras lääke sellaisille rivimiehille joilla on omia mielipiteitä, kyllä ne siellä karisevat, hän lisäsi ja teki heti ratkaisun, teki sen noin ykskaks vaistonvaraisesti, ratkaisi pulmallisen asian noin nopeasti, samaan tapaan kuin Napoleon avasi Gordionin solmun – vai oliko se Aleksanteri Suuri, taisi ollakin Aleksanteri, kenraali ei sitä niin tarkkaan muistanut, siitä kun oli niin kauan kun hän oli sen koulussa lukenut.

Kenttävartion parasta antia ovat dialogit. Vartiomiehet puivat asioita keskenään, joka mies sanoo oman kantansa. Vähitellen keskustelun kautta päädytään johonkin vallitsevaan näkemykseen asioista. Kenttävartiomies ei ole yksin, korsussa ainakaan. Tämä ei kuitenkaan ole se tapa jolla asiat sodassa hoidetaan. Kaikki eivät saa ääntään kuuluviin, vaan aina on joku joka määrää. Määräysvalta on tärkeää säilyttää, mutta vastuu ei aina määrääjiä miellytä. Periaatteessa määrääjä myös vastaa seurauksista, mutta syyllisyys tuntuu aina olevan neuvottelukysymys. Käytännössä määräävässä asemassa olevat voivat määrätä myös syypääksi jonkun muun.

Sen jälkeen kun epäilty tuodaan rykmenttiin kuulusteltavaksi, tapahtumat etenevät ehkä liiankin nopeasti. Tuntuu kuin lopussa olisi tullut kiire ja kirjailija olisi vain halunnut saada käsikirjoituksen käsistään, mikä on tietysti ihan mahdollista. Loppu olisi saattanut olla tehokkaampi, jos kirja olisi päättynyt teloitukseen. Onhan dickensiläinen haamukin tietysti ihan hauska.

Jorma Korpela (1910–64) kirjoitti vain neljä romaania. Kenttävartio jäi hänen viimeisekseen, kirjailija sai sen valmiiksi juuri ennen kuolemaansa. Korpelan näkemys pienestä ihmisestä koneiston osana on tavattoman pessimistinen. Tarinaa lämmittää kuitenkin huumori ja ymmärtävä suhtautuminen koneiston rattaissa pyöriviin ihmisiin.