Jorma Korpela: Kenttävartio

Kenttävartio / Jorma Korpela. WSOY, 1983. 212 s. ISBN: 951-0-11787-0 (nid.).

Ihan oikeaa sotakirjaa en ole tainnut lukeakaan sen koommin, kun kouluaikoina luin Tuntemattoman sotilaan. Sota-aikaan sijoittuvia kirjoja olen lukenut pilvin pimein, mutta sellaiset, joissa päähenkilöinä ovat rintamamiehet, ovat jääneet vähiin. Kenttävartio ei kuitenkaan ole perinteinen sotakirja. Siinä ei kuvata taisteluita juuri ollenkaan. Sankareita siitä on vaikea löytää, Korpelan hahmot everstistä sotamieheen ovat pelkkiä ihmisiä.

Kenttävartion toimista vastaa vänrikki Arkko, joka usein saa divisioonasta kuulla kunniansa. Vartioon Kukkulalle tulee kaksi uutta miestä, sotamies Sopanen ja korpraali Hintikka. Sopanen aiheuttaa väärän hälytyksen heti ensimmäisenä vartioyönään, mikä kuumentaa tunteita divisioonassa asti. Hintikka taas haluaa toimia oman järkensä ja omantuntonsa mukaan. Sellainen ei sodassa käy päinsä, ja siksi kouluja käynyt Hintikka joutuu esimiestensä hampaisiin.

No niin, se mies on siirrettävä etulinjaan, se on paras lääke sellaisille rivimiehille joilla on omia mielipiteitä, kyllä ne siellä karisevat, hän lisäsi ja teki heti ratkaisun, teki sen noin ykskaks vaistonvaraisesti, ratkaisi pulmallisen asian noin nopeasti, samaan tapaan kuin Napoleon avasi Gordionin solmun – vai oliko se Aleksanteri Suuri, taisi ollakin Aleksanteri, kenraali ei sitä niin tarkkaan muistanut, siitä kun oli niin kauan kun hän oli sen koulussa lukenut.

Kenttävartion parasta antia ovat dialogit. Vartiomiehet puivat asioita keskenään, joka mies sanoo oman kantansa. Vähitellen keskustelun kautta päädytään johonkin vallitsevaan näkemykseen asioista. Kenttävartiomies ei ole yksin, korsussa ainakaan. Tämä ei kuitenkaan ole se tapa jolla asiat sodassa hoidetaan. Kaikki eivät saa ääntään kuuluviin, vaan aina on joku joka määrää. Määräysvalta on tärkeää säilyttää, mutta vastuu ei aina määrääjiä miellytä. Periaatteessa määrääjä myös vastaa seurauksista, mutta syyllisyys tuntuu aina olevan neuvottelukysymys. Käytännössä määräävässä asemassa olevat voivat määrätä myös syypääksi jonkun muun.

Sen jälkeen kun epäilty tuodaan rykmenttiin kuulusteltavaksi, tapahtumat etenevät ehkä liiankin nopeasti. Tuntuu kuin lopussa olisi tullut kiire ja kirjailija olisi vain halunnut saada käsikirjoituksen käsistään, mikä on tietysti ihan mahdollista. Loppu olisi saattanut olla tehokkaampi, jos kirja olisi päättynyt teloitukseen. Onhan dickensiläinen haamukin tietysti ihan hauska.

Jorma Korpela (1910–64) kirjoitti vain neljä romaania. Kenttävartio jäi hänen viimeisekseen, kirjailija sai sen valmiiksi juuri ennen kuolemaansa. Korpelan näkemys pienestä ihmisestä koneiston osana on tavattoman pessimistinen. Tarinaa lämmittää kuitenkin huumori ja ymmärtävä suhtautuminen koneiston rattaissa pyöriviin ihmisiin.

Marjane Satrapi ja nainen huntujen takana

Nykyisin Ranskassa asuva Marjane Satrapi syntyi Iranissa vuonna 1969. Hänen vanhempansa olivat varakkaita ja tavoiltaan ja maailmankuvaltaan varsin länsimaalaisia. Satrapi teki iranilaisesta lapsuudestaan ja nuoruudestaan omaelämäkerrallisen Persepolis-sarjakuvan, joka ilmestyi Ranskassa neliosaisena vuosina 2000–2003. Suomessa Persepolis ilmestyi Taina Aarnen suomentamana kahdessa osassa: ensimmäinen osa Otavan julkaisemana vuonna 2004 (ja Liken uusintapainoksena 2008), toisen osan julkaisi Like vuonna 2007. Samana vuonna ilmestyi myös sarjakuvien pohjalta tuotettu Persepolis-animaatioelokuva.

En ole aiemmin lukenut kirjaa joka käsittelisi Iranin ja Irakin sotaa. Lukukokemukseni hunnutettujen naisten elämästä taitavat rajoittua Rajaa Alsanean kevyehköön saudiromaaniin Riadin tytöt. Tältä pohjalta Persepolis oli todella valaiseva. Se kertoo lapsen näkökulmasta ihmisten selviämisestä totalitaristisessa yhteiskunnassa, jossa naisen on peitettävä itsensä huntuihin ja yksilön elämää pyritään säätelemään monin tavoin. Kertojan lähipiiri osoittaa mieltään ja juhlii, mutta moiset kapinan eleet pyritään nitistämään. Pommit putoilevat, mutta Marji-tyttö yrittää käydä koulua ja elää normaalia lapsuutta. Lopulta Marjin kapina alkaa käydä liian vaaralliseksi hänelle itselleen, ja vanhemmat lähettävät 14-vuotiaansa yksin Itävaltaan.

Jatko-osa tuntuu hiukan sekavalta: päähenkilön elämässä tapahtuu liikaa. Hän elää suurten psyykkisten ja fyysisten muutosten aikaa, mutta on yksin vieraassa maassa ja kulttuurissa, jossa kukaan muu ei ole elänyt konkreettisesti sodan keskellä. Tilanteesta selviäminen vie häneltä pitkän aikaa. Koulun loputtua Marjane palaa kotiin masentuneena ja epäonnistuneena, mutta pääsee lopulta elämään kiinni.

Marjanella on onneksi perhe joka välittää hänestä, vaikka Marjane ei kerro heille kokemuksistaan Itävallassa. Vapaamieliset vanhemmat tukevat ja kannustavat. Isoäiti on Marjanelle erityisen rakas. Konfliktit esivallan edustajien kanssa sen sijaan ovat väistämättömiä, kun päähenkilö yrittää elää omalla tavallaan, vapaana naisena.

Marjanen isä analysoi päättynyttä sotaa näin:

Koko sota oli vain mittava juoni, jonka tarkoitus oli tuhota niin Iranin kuin Irakinkin armeijat, joista ensimmäinen oli vuonna 1980 Lähi-idän mahtavin ja toinen puolestaan todellinen uhka Israelille.

Länsivallat myivät aseita molemmille puolille ja me olimme niin tyhmiä, että lähdimme mukaan heidän julkeaan peliinsä… Kahdeksan vuotta turhaa sotaa.

Nyt valtio antaa sitten kaduille marttyyrien nimiä, jotta uhrien perheet voisivat olla ylpeitä. Ehkä he siten näkevät jotain tolkkua tässä järjettömyydessä.

Persepoliksen jälkeen Satrapilta on suomennettu kaksi teosta, Luumukanaa (2008) ja Pistoja (2010), jotka jatkavat mustavalkoista henkilöhahmoihin keskittyvää kuvakerrontaa. Luumukanaa sijoittuu 1950-luvun Teheraniin, päähenkilö on tekijän sukulaismies. Naser Ali on muusikko, jonka tarin vaimo on suutuspäissään rikkonut. Naser Ali etsii uutta taria, mutta mikään ei soi kuten entinen. Naser Alin taiteen voimana on ollut kärsimys: hän rakasti nuorena Iran-nimistä tyttöä, jonka isä ei halunnut antaa tytärtään muusikolle. Se oli Naser Alille suuri suru, mutta samalla inspiraation lähde. Kun mies menetti sekä musiikin että illuusion rakkaastaan, hänelle ei jäänyt enää mitään. Hän päätti kuolla. Mikään ei enää tuottanut hänelle nautintoa, ei edes luumukana. Luumukanaa on kaunis tarina rakkauden ja taiteen voimasta.

Pistoja kertoo iranilaisten naisten elämästä, joka huntujen takana on pohjimmiltaan varsin vapaamielistä. Neitsyyttä arvostetaan yhä, mutta käytännössä nykynainen on harvoin neitsyt naimisiin mennessään. Jos asia vaivaa, voi aina otattaa ”ristipistot”, ja käy taas neitsyestä aviomiehen silmissä. Satrapille ominainen huumori pääsee teoksessa valloilleen. Huumorilla voi käsitellä myös vaikeita asioita, ja itse asiassa silloin, kun asiat käyvät liian vaikeiksi, huumori on pakko ottaa avuksi niiden käsittelyyn.