Reidar Palmgren: Sudenmarja

Sudenmarja / Reidar Palmgren. Otava, 2012. 317 s. ISBN: 978-951-1-26487-3 (sid.).

Reidar Palmgrenin uutuus käsittelee erilaisuutta ja luontoyhteyttä hiukan Sudenmorsiamen henkeen. Päähenkilö on puistotyöntekijä Tuula, joka ei saa pusikkoja kuriin eikä edes yritä. Tuula tuntee yhteyttä luontoon ja vaalii luonnon monimuotoisuutta, myrkyllistä sudenmarjaakin. Tuulan työtoverit taas eivät vaali monimuotoisuutta johon Tuulakin sopisi. Tuulan epäsosiaalisuus ja vetäytyminen kontakteista tekevät Tuulasta heidän silmissään omituisen, vajakin.

Esimies Holopainen ymmärtää Tuulaa, mutta hän onkin ainoa. Holopainen jää eläkkeelle ja muutoksen tuulet puhaltavat puistotoimistossa. Sekä Tuula että hänen vaalimansa pohjoissektori joutuvat yhä ahtaammalle. Lukija tietää, että huonosti käy niin Tuulalle kuin hänen puistotilkulleenkin.

Yhtä marginaalissa on huppupäinen nuorukainen, joka kulkee spraypullo mukanaan ja piirtelee omia töhryjään. Hänestä tulee koko kaupungin vihaama sotkija, ja kaikki näkevät hänen kryptisen merkkinsä. Häntä itseään ei ole nähty, ei edes kotona. Tuulaa kohtaan hän tuntee outoa sympatiaa.

Tuulalle puhuminen on vaikeaa, eikä puhumalla useinkaan saa viestiään ymmärretyksi. Seksuaalisuus sen sijaan on Tuulalle kommunikoinnin muoto, jolla viesti menee perille helpommin. Tuula rakastuu Anttiin, mutta suhteen perustuminen pelkkään seksuaaliseen vetovoimaan ei lupaile sille pitkää kestoa.

Sudenmarja on rakenteeltaan aavistuksen koukeroinen, yksinkertaistaminen olisi kaunistanut tarinaa. Pinnalle pulpahtelevine vainajineen sen symboliikka tuntuu hiukan osoittelevalta. Kun väistämätön katastrofi on edessä, haetaan toivoa jostain toisesta todellisuudesta, fantasian maailmasta. Ihmissusimyyttiä voi käsitellä näinkin: ei sudeksi muuttumisena vaan luonnon ja ihmisyyden raja-aitoja kaatamalla, luontona ihmisessä.

Raija Siekkinen: Saari

Saari : pienoisromaani / Raija Siekkinen. Otava, 1988. 127 s. 951-1-10296-6 (sid.).

Tämän pienoisromaanin haluaisin lukea toisenkin kerran. Kuvallinen ja pohdiskeleva kerronta, joka liikkuu nykyhetken ja muistojen välillä, vaatisi oikeastaan toisenkin lukukerran avautuakseen täysin. Hyvien kirjojen kohdalla tätä mietin, mutten käytännössä lue kirjaa kahta kertaa peräkkäin juuri koskaan.

Nainen – Paula – on muuttanut kesäksi saareen, on vienyt sinne kaikki tavaransa suunnittelematta syksyä. Hän on yksin ja kirjoittaa. Vastarannalla on talo, jossa näyttää asuvan yhdessä onnellinen perhe. Tosiasiassa perhe ei ole ehjä eikä onnellinen: sitä hallitsee vanheneva täti, joka pitää huolta pojista. Äiti on kuollut ja isä on usein poissa pitkiäkin aikoja. Täti ja pojat ihmettelevät outoa naista.

Katkeran tädin, jolla itselläänkin on kaukainen muisto saaresta ja rakkaudesta, kertoja hahmottelee tarkemmin vedoin kuin päähenkilö Paulan:

Hänen kuolemallaan ei ollut merkitystä: hän oli korvattavissa. Enää ei ollut mitään syytä kuolla: ja se merkitsi sitä, ettei ollut mitään syytä elää. Ja kuitenkin hän kuolisi, katoaisi ajasta ja muistista, eikä häntä koskaan olisi ollut.

Paula kutsuu saareen miehen. Hän haluaa viettää loppukesän yhdessä, mutta mies tulee vain pariksi päiväksi. Nousee myrsky, eikä mies pääse lähtemään. Mies on vihainen mutta ajattelee, että ellei tätä myrskyä olisi tullut, olisi tullut jokin toinen myrsky. Sillähän se on ohi.

Saari kertoo yksinäisyydestä ja kohtaamisen vaikeudesta. Lukija ei saa tietää Paulan elämästä paljonkaan, mutta näistä lyhyistä katkelmista muistoja ja tätä hetkeä käy hyvin ilmi sen yksinäisyys ja irrallisuus.

Kristina Carlson: William N. päiväkirja

William N : päiväkirja / Kristina Carlson. Otava 2011. 159 s. ISBN: 978-951-1-25592-5 (sid.).

 

Kristina Carlsonilta on ilmestynyt kolme romaania, joista ensimmäinen (Maan ääreen) voitti Finlandia-palkinnon vuonna 1999. Kolmas, William N. päiväkirja, on jälleen ehdokkaana. Se on jäkälätutkija William Nylanderin (1822–1899) fiktiivinen päiväkirja. Tutkija kertoo kirjeiden kirjoittamisesta, syömisestä, juomisesta ja kävelyretkistä ja suunnittelee omaelämäkerran kirjoittamista. Alku tuo mieleen Juhani Ahon teoksen Yksin, joka sekin kertoo yksinäisen miehen päivistä 1800-luvun Pariisissa.

 

Vähitellen vanhan tutkijan persoona alkaa kiinnostaa. Nylander on sanoutunut irti virastaan Helsingissä, hän on suorapuheinen ja riidellyt monen kanssa. Hänellä on vain muutama ystävä, ja Elise-sisko on ainoa sukulainen, johon hän pitää yhteyttä. Entinen taloudenhoitaja käy hänen luonaan silloin tällöin tuomassa ruokaa; siivota hän ei anna, etteivät paperit mene sekaisin.

 

Yksimielisyys! Se lienee ”seuraelämän” avainsana! Erilaiset ja eri mieltä olevat jäävät ulkopuolelle, hyvä on, minä jättäydyn ulkopuolelle vapaaehtoisesti, niin olen aina tehnyt.

 

Nylander ei ole koskaan ollut naimisissa vaan on omistautunut työlleen tutkijana. Naisiin hän suhtautuu halveksivasti noin ylipäätään ja erityisesti puheliaisiin naisiin. Joihinkin naisiin hän tuntuu suhtautuvan lämpimästikin äreytensä alla, vaikkei osoitakaan mitenkään näitä lämpimiä tunteita. Tavalliset ihmiset herättävät hänessä ärtymystä.

 

Ihmiset jotka tavoittelevat ”onnea” mittaavat sen mukaan, miten he saavat nälkänsä, janonsa, sukuviettinsä ja seuraelämään kuuluvan turhamaisuutensa tyydytettyä. Heillä ei ole intohimoja, jotka olisivat abstraktia laatua.

 

Nylanderin intohimona on jäkälätutkimus, ja kuten myöhemmin osoittautui, hän oli väärässä muutamassa keskeisessä kysymyksessä. Kuitenkin hän katkaisi välinsä kaikkiin vääräuskoisiksi pitämiinsä. Nylanderilla on vahvan tieteellinen maailmankuva, joka erottaa hänet tavallisista ihmisistä. Tai ehkä hän ennemminkin itse erottaa sen avulla itsensä muista ihmisistä. Ennen kaikkea tämä pieni kirja kuvaa yksinäisen vanhuksen tragediaa.