Pia Juul: Hallandin murha

Hallandin murha / Pia Juul ; suomentanut Katriina Huttunen. Atena 2011. 205 s. ISBN: 978-951-796-758-7 (sid.). Alkuteos: Mordet på Halland, 2009.

 

Tanskalaisen Pia Juulin teos Hallandin murha on erilainen murhamysteeri. Murhamysteeri se selvästi on, koska Halland on murhattu ja poliisi selvittää tekijää. Murhaajan henkilöllisyys ei tässä kuitenkaan ole keskeisintä.

 

Kertojana on Hallandin avovaimo, kirjailija Bess, joka ei halua kuulla tutkinnan edistymisestä ennen kuin asiat alkavat olla selvillä. Bess on asunut Hallandin kanssa kymmenen vuotta. Hän on jättänyt entisen miehensä Hallandin takia eikä ole nähnyt tytärtään kymmeneen vuoteen. Hän on kaivannut tytärtään kovasti, ja tytär tulee ensimmäiseksi hänelle mieleen, kun Halland on kuollut.

 

Kuka Hallandin oli ampunut? Ampuisiko hän myös minut? Miksi en ajatellut sitä koko ajan, miksi en ollut peloissani? Sitten se meni ohi. Kukaan ei ampuisi minua. Kukaan ei myöskään ampuisi Hallandia, vaikka se olikin tapahtunut.

 

Lehdet kertovat suurin otsikoin kirjailijan surusta ja kaikki tuntuvat seuraavan, sureeko kirjailija siten kuin surra pitää. Lukijana olen valmis samastumaan Bessin hämmennykseen ja suruun, mutta se ei aina ole helppoa. Bessin käytös on toisinaan outoa – ettei kertoja vain olisi sekoamassa. Hän ei kerro kaikkea, joten lukijan on oltava valppaana.

 

Kertoja muistelee, kuinka hän ei paljastanut itsestään Hallandille kovin paljon, vaikka mies olisi varmasti halunnut hänet tuntea. Hallandin kuoleman jälkeen käy ilmi, että tuntemattomuus on ollut molemminpuolista. Hallandin elämässä on ollut paljon sellaista mistä Bess ei ole tiennyt, ja nyt paljastuksia tuntuu tunkevan sisään ovista ja ikkunoista. Bess yrittää varjella omaa suruaan ja pitää paljastukset loitolla.

 

Hallandin lempielokuva oli Martin Guerren paluu, kertomus toisen miehen identiteetin varastavasta huijarista. Juuri tästä on kysymys: identiteetistä, paljastumisesta, toisen tuntemisesta, itsensä tuntemisesta:

 

Tunnetko minut? Puhunko niin kuin äitisi silloin kun olit lapsi, onko minusta tullut inhimillisempi vai olenko vieläkin hirviö, tai käänteisesti, mikä minä olen, etkö voi sanoa mikä minä olen?

 

Kirjan jokaisen luvun alkuun on sijoitettu kirjallinen sitaatti. Tarina lähenee absurdia näytelmää, jossa ovikello soi ja kertoja huudahtelee ”oi”. Vaikka Hallandin murha on pukeutunut dekkariksi ja on sellaisena helppo lukea, siitä voi kuoria esiin muita tasoja. Bessin tarina haaroo moneen suuntaan ja jää mietityttämään lukemisen jälkeen. Teokselle myönnettiin Danske Banks Litteraturpris vuonna 2009.

Alison Bechdel: Hautuukoti

Hautuukoti : tragikoominen perheeni / Alison Bechdel ; suomentanut Taina Aarne. Like 2009. 238 s. ISBN: 978-952-01-0161-9 (sid.). Alkuteos: Fun home: a family tragicomic, 2006.

 

Luulin tarinan kertojaa ensin pojaksi, niin poikamaiselta hän alkusivuilla näyttää. Alison on kuitenkin tyttö, joka pitää poikamaisista asioista, aivan päinvastoin kuin isänsä, joka pitää naisellisista asioista. Isä sisustaa kartanoaan intohimoisesti. Lapset ovat hänelle ilmaista työvoimaa. Äiti pimputtaa pianoa ja harjoittelee näytelmärepliikkejä. Tässä perheessä ei iltapusuja jaella. Välit ovat etäiset, vanhemmat uppoutuvat omiin toimiinsa ja kokevat lapset enimmäkseen häiriönä. Kasvaessaan lapset ottavat heistä mallia.

 

Isä kuolee, jää rekan alle. Alison epäilee hänen tehneen sen tahallaan. Isän kuolema pysäyttää kaiken. Sen jälkeen kertomus etenee sisäänpäin sipulinkuorimistekniikalla: kerros kerrokselta paljastuu uusia salaisuuksia isästä ja isäsuhteesta.

 

Isä pitää vanhemmiltaan perimäänsä hautaustoimistoa, minkä lisäksi molemmat vanhemmat ovat kirjallisuudenopettajia. Kiinnostus kirjoihin ja homoseksuaalisuus yhdistävät isää ja tytärtä, ja niistä tytär yrittää punoa jonkinlaista sidettä heidän välilleen. Kovin hyvin hän ei siinä onnistu. Helpoimmin kommunikointi tuntuu sujuvan kirjeitse, ja lähdettyään opiskelemaan Alison on isän kanssa ahkerassa kirjeenvaihdossa.

 

Eniten kirjeissä puhutaan kirjallisuudesta, lukemisesta. Hautuukoti on tavattoman tekstuaalinen ja intertekstuaalinen teos vaikka onkin kuvateos. Piirrosjälki ei tuota suuria yllätyksiä, sen tehtävä tuntuu olevan lähinnä tekstin tukeminen. Kirjallisuutta ennestäänkin tunteva lukija saanee albumista eniten irti.

 

Sukupolviero tai elämäntapavalinta – Alison on julkilesbo joka hakeutuu muiden seksuaalivähemmistöön kuuluvien seuraan. Isän homous taas on synkkä salaisuus, jota ei saa ulkopuolisille paljastaa. Salailu ehkä osaltaan johtaa traagisiin seurauksiin.

 

Hänen häpeänsä oli asettunut talomme joka sopukkaan yhtä näkymättömästi kuin ikääntyvän mahongin myskinen tuoksu.

 

Sanotaan, että lapsi rakastaa vanhempaansa, olipa vanhempi kuinka kelvoton tahansa. Alisonkin tuntuu ymmärtävän isänsä tragediaa. Isänsä virheistä huolimatta hän jaksaa toivoa isän rakkautta. Kaikesta huolimatta isä antoi hänelle siivet kuten Daidalos Ikarokselle.

Jean Kwok: Käännöksiä

Käännöksiä / Jean Kwok ; suomentanut Ulla Lempinen. Bazar 2011. 279 s. ISBN: 978-952-5637-29-8 (sid.). Alkuteos: Girl in translation, 2010.

11-vuotias Kim Chang muuttaa Hongkongista New Yorkiin äidin kanssa, ja hänestä tulee Kimberly. Kim ei osaa kunnolla englantia, ja ensimmäinen opettaja on ymmärtämätön. Kim tuntee itsensä tyhmäksi, vaikka on aiemmin ollut luokkansa paras.

Paula-täti, äidin isosisko, järjesti äidin ja Kimin muuton. Alun perin äidin oli tarkoitus naida amerikankiinalainen, mutta äiti valitsi kuitenkin rakkauden, ja tehtävä jäi Paula-tädille. Lyhentääkseen Paula-tädille muutosta syntynyttä velkaansa äiti joutuu tekemään työtä pitkiä päiviä tämän tehtaassa. Tädin järjestämä asuntokaan ei vastaa odotuksia: ikkunat ovat rikki, asuntoa ei saa lämmitettyä ja torakoita vilistää joka puolella. Täti lupaa heille paremman asunnon, mutta mitään ei tapahdu.

Koulun jälkeen Kim menee auttamaan äitiään tehtaaseen. Hänelle jää hyvin vähän aikaa läksyjen tekoon, mutta siitä huolimatta Kimin lahjat huomataan vähitellen. Hän pääsee stipendien avulla parempiin kouluihin, eivätkä hyväosaiset koulutoverit voi edes kuvitella, millaista selviytymistaistelua Kimin jokapäiväinen elämä on. Köyhyydestä ei puhuta, se peitetään niin huolellisesti kuin mahdollista. Äiti osaa englantia vielä huonommin kuin Kim, joten siltä osin Kimin on huolehdittava myös äidistään.

Kimin äiti on ennen muuttoa ollut musiikinopettaja, mutta hän uhraa itsensä, jotta tytär saisi hyvän koulutuksen. Äiti ei valita, muistaa osoittaa kiitollisuuttaan pienestäkin. Köyhänä ja lannistettunakin hän käyttäytyy ylpeästi kuten hyvinkasvatetun kiinalaistytön kuuluu.

Tehtaalla työskentelevä Matt on Kimin suuri rakkaus. Perinteisen miehen tapaan Matt haluaisi perheen perustettuaan pitää huolta vaimostaan. Mutta Kim on juuri hyväksytty Yaleen. Jos hän luopuisi opinnoistaan, äiti olisi uhrannut kaiken turhaan hänen takiaan.

Käännöksiä (miksi ihmeessä suomennokselle on valittu näin lattea nimi?) on Jean Kwokin esikoisromaani, joka pohjautuu pitkälti häneen omiin kokemuksiinsa maahanmuuttajana. Se on tuhkimotarina, jossa päähenkilön sitkeys raivaa lopulta tien rääsyistä rikkauksiin ja vaikeuksien kautta voittoon, vaikka usko horjuukin kaikkien koettelemusten keskellä. Näitä tarinoita on tosielämässäkin lähellä ja kaukana. Kwok on tuonut julki niiden lukemattomien amerikankiinalaisten ensimmäisen polven maahanmuuttajien kohtalon, jotka ovat raataneet New Yorkin Chinatownissa saadakseen lapsilleen paremman osan elämässä.

Saara Henriksson: Moby Doll

Moby Doll / Saara Henriksson. Into, 2011. 187 s. ISBN 978-952-264-050-5 (sid.).

Moby Doll on sekä Saara Henrikssonin että Into Kustannuksen esikoisromaani, Into kun on tähän saakka tunnettu lähinnä yhteiskunnallisista pamfleteistaan. Nimensä romaani on saanut ensimmäiseltä vangitulta miekkavalaalta ja vertautuu samalla Herman Melvillen suureen valasromaaniin Moby Dick.

Tarina alkaa Helsingistä, jossa Jennyn pitäisi tehdä lopputyönsä Sibelius-akatemiassa. Mitään ei vain tahdo syntyä. Jenny haaveilee lapsena veneen pohjan läpi kuulemastaan tai kuulemakseen kuvittelemastaan valaan laulusta, josta syntyi oma sävellys, nyt jo unohtunut. Jenny haluaisi kuulla valaan laulun uudelleen ja muistaa oman sävellyksensä. Hän matkustaa Norjaan tavoittelemaan lapsuudestaan sitä mikä aikuistuessa unohtui.

Omia teitään Norjaan lähtee myös ympäristöministeriön virkamies Jokke, jonka kanssa Jennyllä on ollut lyhyt suhde kolme vuotta sitten. Jokke ei ole unohtanut Jennyä vaan ottaa häneen lopulta yhteyttä. Yhteys katkeaa kuitenkin riitaan, kuten kävi aiemminkin.

Norjassa Jenny ja valastutkija Hope odottavat valashavaintoja naisvaltaisella kalastusaluksella. Samoille vesille tulevat myös valaanpyytäjät ja aktivistit. Kritiikeissä on puhuttu faktavyörytyksestä ja nähty parisuhdekuvauksen jäävän ohueksi. Tässä vaiheessa onkin selvää, että parisuhdekuvio jää taustalle. Tietoa ja uskomuksia valaista kirja tarjoaa paljon, ja asia tulee kiinnostavasti. Vyörytykseksi en sitä kutsuisi.

Jäin miettimään Jennyn putoamista mereen. Mieleen nousee samantapainen kohtaus Jane Campionin Piano-elokuvasta. Mereen putoaminen on kaste tai initiaatio, siirtyminen johonkin uuteen. Elokuvassa on kyse oman identiteetin, oman äänen löytymisestä. Kirjassa Jenny voisi tulla initioiduksi valaiden maailmaan ja kieleen, tai laajemmassa merkityksessä katkenneeseen luontoyhteyteen. Ehkä myös kadotetun lapsuuden kautta omaan luontoonsa – mahdollisia merkityksiä on tässä useita enkä näe että ne sulkisivat toisiaan pois.

Yksi kirjan äänistä kuuluu valaalle. Äänen antaminen valaalle on kunnianhimoinen ja hieman uhkarohkea ratkaisu. Se kuitenkin kantaa. Vaikka kirjasta paistaa kirkasotsainen idealismi, se on samalla kaunis tarina johon haluaa uskoa. Ihminen ei ymmärrä eikä hallitse luonnon ikiaikaisia, salattuja voimia. Kommunikaatio on kuitenkin mahdollista, yhteys itseen, luontoon – jopa toiseen ihmiseen.

Siri Hustvedt: The blindfold

The blindfold / Siri Hustvedt. Sceptre, 2008. 221 s. ISBN: 978-0-340-58123-0 (nid.).

Siri Hustvedt kuuluu 2000-luvun suosituimpiin käännöskirjailjoihin. Kaikki alkoi hänen ensimmäisenä suomennetusta kirjastaan Kaikki mitä rakastin, taiteilijapiireihin sijoittuvasta terävästä lukuromaanista. Sen jälkeen ilmestynyt Amerikkalainen elegia oli minulle henkilökohtaisesti pettymys: en päässyt kirjassa alkua pitemmälle. Varhaisemmasta tuotannosta suomennettu Lumous viehätti sekin, vaikkei noussut samalle tasolle kuin ensikosketukseni Hustvedtin tuotantoon.

Vuonna 1992 ilmestynyt The blindfold on Hustvedtin vielä suomentamaton esikoisromaani. Tämä kirja Otavan olisi kannattanut käännättää sen sijaan, että markkinoisi neuropsykiatriaa käsittelevää Vapiseva nainen -teosta romaanina.

The blindfold kertoo Iris Vegan -nimisestä opiskelijasta, joka on tullut New Yorkiin Columbian yliopistoon opiskelemaan kirjallisuutta. Alkuun teos muistuttaa novellikokoelmaa: ensimmäinen, toinen ja vielä kolmaskin kertomus tuntuvat erillisiltä. Neljäs osa vie sivumäärältään melkein puolet kirjasta. Neljäs osa myös sitoo yhteen aikaisemmat osat, paljastaa tapahtumien kronologian.

Romaanin ytimessä ovat ihmissuhteet ja oma identiteetti. Eräässä tarinassa Iris suostuu valokuvattavaksi, hän haluaa tulla katsotuksi ja nähdyksi. Mutta kuvaaja valitsee otoksistaan kaikkein kauheimman, sen jossa Iriksen ilme on tyhjä, jossa hän näyttää olevan vailla identiteettiä. Kaiken kukkuraksi kuvasta tuleekin alastonkuva, josta kaikki juoruavat. Kun antaa itsestään jotakin, sitä ei enää voi hallita, se jatkaa elämäänsä toisten hyvän- tai pahantahtoisuuden armoilla.

Toisessa tarinassa Iris antaa rakastajansa, naimisissa olevan professorin, sitoa silmänsä lahjaksi saamallaan huivilla. Tässäkin Iristä satutetaan. New Yorkissa jokainen tuntuu välittävän vain itsestään. Iris on sokean luottavainen, mutta pettyy kerran toisensa jälkeen. Hän ei kuitenkaan ole viaton enkeli, jota pahat ihmiset kolhivat. Hän tekee tuttavuutta myös oman pimeän puolensa kanssa, ja se pelottaa häntä kaikkein eniten.

The blindfold on kiehtova esikoinen. Sen maailma on mystinen, arvaamaton, ja pahuuskin antaa sille oman vivahteensa. Ihmisluonto on sellainen.