Avainsana-arkisto: vanhuus

Colm Tóibín: The testament of Mary

testament

The testament of Mary / Colm Tóibín. Penguin, 2013. 104 s. 978-0-241-96297-8 (nid.).

Tämänvuotisen Booker-palkinnon voitti Eleanor Catton romaanillaan The Luminaries, joka julkaistaan suomeksi ensi vuoden puolella. Yksi kuudesta ehdokkaasta oli Colm Tóibínin pienoisromaani The testament of Mary. Sen tarina on tuttu, mutta näkökulma on uusi – näkökulma sekä tapahtumiin että ihmisiin. Maria ei jaa evankeliumin näkemystä, että hänen poikansa kuolema olisi ennalta määrätty sovittamaan ihmisten synnit. Hänelle se on vain mieletön ja väkivaltainen tapahtuma, turha kuolema, jonka olisi voinut välttää. Hänelle Jeesus ei ole jumalan poika vaan oma poika, lihaa ja verta. Vaikka Jeesuksella on paljon seuraajia, Mariaa hän ei ole käännyttänyt. Maria ei ole hänen seuraajansa vaan äitinsä.

Tarinan Maria on vanha. Hän elää ahtaasti vartioituna ja odottaa kuolemaa. Hän muistaa kipeästi poikansa kuoleman ja tapahtumat ennen sitä ja sen jälkeen. Hän näki poikansa henkiin herättämän Lasaruksen, jonka kohtalo oli äärimmäisen julma: Lasarus pelastui kuolemalta muttei saanut elämäänsä takaisin. Kaanaan häissä hän yritti pelastaa poikansa ja puhua hänet palaamaan kotiin, mutta Jeesus ei kuunnellut häntä. Hän oli paikalla kun Jeesus ristiinnaulittiin, mutta ennen poikansa kuolemaa pakeni levottomuuksia säilyttääkseen oman henkensä. Hän ei koskaan pidellyt sylissään kuolleen poikansa ruumista.

Kristinuskon Maria on aivan muuta kuin tämä Maria: kaikkensa uhraava ja epäilyksettä uskova, hän antaa kasvot täydelliselle äidille. Tóibínin Maria on inhimillinen. Hän ei halua uhrata omaa poikaansa edes koko maailman pelastamiseksi. Hän ei edes usko: kun hän rukoilee, hän rukoilee Artemista. Evankelistoja eivät Marian mielipiteet kiinnosta: he tietävät muutenkin millaisen tarinan haluavat kirjoittaa. Maria on mielipidevanki, josta vastentahtoisesti muokataan palvottu madonna. Kengätkin puristavat.

Kengistä puheen ollen: eivätkö ne ennemminkin olleet jonkinlaiset sandaalit? Tóibín on myös kaivanut Lasarukselle haudan, vaikka evankeliumisin mukaan Lasarus oli haudattu luolaan, kuten tapana oli. Vaikuttaa siltä kuin kaikki yksityiskohdat eivät aivan asettuisi noihin historiallisiin kehyksiin, mutta pikkuasioistahan tässä on kyse.

Kirjan kieli on lyyrisen kaunista ja tiheää: vähillä lauseilla on sanottu paljon. Kannattaa lukea, jos vaihtoehtoinen Maria-kuva vähänkin kiinnostaa.

Mainokset

2 kommenttia

Kategoria(t): Englanninkielinen kirjallisuus

Kristina Carlson: William N. päiväkirja

William N : päiväkirja / Kristina Carlson. Otava 2011. 159 s. ISBN: 978-951-1-25592-5 (sid.).
 
Kristina Carlsonilta on ilmestynyt kolme romaania, joista ensimmäinen (Maan ääreen) voitti Finlandia-palkinnon vuonna 1999. Kolmas, William N. päiväkirja, on jälleen ehdokkaana. Se on jäkälätutkija William Nylanderin (1822–1899) fiktiivinen päiväkirja. Tutkija kertoo kirjeiden kirjoittamisesta, syömisestä, juomisesta ja kävelyretkistä ja suunnittelee omaelämäkerran kirjoittamista. Alku tuo mieleen Juhani Ahon teoksen Yksin, joka sekin kertoo yksinäisen miehen päivistä 1800-luvun Pariisissa.
 
Vähitellen vanhan tutkijan persoona alkaa kiinnostaa. Nylander on sanoutunut irti virastaan Helsingissä, hän on suorapuheinen ja riidellyt monen kanssa. Hänellä on vain muutama ystävä, ja Elise-sisko on ainoa sukulainen, johon hän pitää yhteyttä. Entinen taloudenhoitaja käy hänen luonaan silloin tällöin tuomassa ruokaa; siivota hän ei anna, etteivät paperit mene sekaisin.
 
Yksimielisyys! Se lienee ”seuraelämän” avainsana! Erilaiset ja eri mieltä olevat jäävät ulkopuolelle, hyvä on, minä jättäydyn ulkopuolelle vapaaehtoisesti, niin olen aina tehnyt.
 
Nylander ei ole koskaan ollut naimisissa vaan on omistautunut työlleen tutkijana. Naisiin hän suhtautuu halveksivasti noin ylipäätään ja erityisesti puheliaisiin naisiin. Joihinkin naisiin hän tuntuu suhtautuvan lämpimästikin äreytensä alla, vaikkei osoitakaan mitenkään näitä lämpimiä tunteita. Tavalliset ihmiset herättävät hänessä ärtymystä.
 
Ihmiset jotka tavoittelevat ”onnea” mittaavat sen mukaan, miten he saavat nälkänsä, janonsa, sukuviettinsä ja seuraelämään kuuluvan turhamaisuutensa tyydytettyä. Heillä ei ole intohimoja, jotka olisivat abstraktia laatua.
 
Nylanderin intohimona on jäkälätutkimus, ja kuten myöhemmin osoittautui, hän oli väärässä muutamassa keskeisessä kysymyksessä. Kuitenkin hän katkaisi välinsä kaikkiin vääräuskoisiksi pitämiinsä. Nylanderilla on vahvan tieteellinen maailmankuva, joka erottaa hänet tavallisista ihmisistä. Tai ehkä hän ennemminkin itse erottaa sen avulla itsensä muista ihmisistä. Ennen kaikkea tämä pieni kirja kuvaa yksinäisen vanhuksen tragediaa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kotimainen proosa