Avainsana-arkisto: pariisi

Kristina Carlson: William N. päiväkirja

William N : päiväkirja / Kristina Carlson. Otava 2011. 159 s. ISBN: 978-951-1-25592-5 (sid.).
 
Kristina Carlsonilta on ilmestynyt kolme romaania, joista ensimmäinen (Maan ääreen) voitti Finlandia-palkinnon vuonna 1999. Kolmas, William N. päiväkirja, on jälleen ehdokkaana. Se on jäkälätutkija William Nylanderin (1822–1899) fiktiivinen päiväkirja. Tutkija kertoo kirjeiden kirjoittamisesta, syömisestä, juomisesta ja kävelyretkistä ja suunnittelee omaelämäkerran kirjoittamista. Alku tuo mieleen Juhani Ahon teoksen Yksin, joka sekin kertoo yksinäisen miehen päivistä 1800-luvun Pariisissa.
 
Vähitellen vanhan tutkijan persoona alkaa kiinnostaa. Nylander on sanoutunut irti virastaan Helsingissä, hän on suorapuheinen ja riidellyt monen kanssa. Hänellä on vain muutama ystävä, ja Elise-sisko on ainoa sukulainen, johon hän pitää yhteyttä. Entinen taloudenhoitaja käy hänen luonaan silloin tällöin tuomassa ruokaa; siivota hän ei anna, etteivät paperit mene sekaisin.
 
Yksimielisyys! Se lienee ”seuraelämän” avainsana! Erilaiset ja eri mieltä olevat jäävät ulkopuolelle, hyvä on, minä jättäydyn ulkopuolelle vapaaehtoisesti, niin olen aina tehnyt.
 
Nylander ei ole koskaan ollut naimisissa vaan on omistautunut työlleen tutkijana. Naisiin hän suhtautuu halveksivasti noin ylipäätään ja erityisesti puheliaisiin naisiin. Joihinkin naisiin hän tuntuu suhtautuvan lämpimästikin äreytensä alla, vaikkei osoitakaan mitenkään näitä lämpimiä tunteita. Tavalliset ihmiset herättävät hänessä ärtymystä.
 
Ihmiset jotka tavoittelevat ”onnea” mittaavat sen mukaan, miten he saavat nälkänsä, janonsa, sukuviettinsä ja seuraelämään kuuluvan turhamaisuutensa tyydytettyä. Heillä ei ole intohimoja, jotka olisivat abstraktia laatua.
 
Nylanderin intohimona on jäkälätutkimus, ja kuten myöhemmin osoittautui, hän oli väärässä muutamassa keskeisessä kysymyksessä. Kuitenkin hän katkaisi välinsä kaikkiin vääräuskoisiksi pitämiinsä. Nylanderilla on vahvan tieteellinen maailmankuva, joka erottaa hänet tavallisista ihmisistä. Tai ehkä hän ennemminkin itse erottaa sen avulla itsensä muista ihmisistä. Ennen kaikkea tämä pieni kirja kuvaa yksinäisen vanhuksen tragediaa.
Mainokset

2 kommenttia

Kategoria(t): Kotimainen proosa

David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie

Nainen, jonka nimi on Nathalie / David Foenkinos ; suomentanut Pirjo Thorel. Gummerus 2011. 268 s. ISBN: 978-951-20-8248-3 (sid.). Alkuteos: La délicatesse, 2009.
 
Mistä tunnistat vakavasti otettavan kirjan tai elokuvan ennen kuin olet sen lukenut tai katsonut? Viittaako elokuvan kohdalla vakavasti otettavuuteen se, ettei kyseessä ole Hollywood-elokuva? Mikä kirjoissa olisi vastaava kriteeri?
 
Viime aikoina lukemani ranskalaiset kirjat ovat olleet kevyitä, liiankin kevyitä. Anna Gavaldan Karkumatka oli sinänsä taitavasti kirjoitettu, viehättävä pieni kirja, mutta minua se ei juuri liikuttanut suuntaan eikä toiseen. Valerie  Tong Cuongin Pariisissa, sattumalta oli lämminhenkinen kertomus sattumalta kohtaavista ihmisistä. Kirjassa kaikki on pienestä kiinni, elämä ja kuolema, kohtaaminen ja kohtaamatta jääminen. Todennäköisesti kirjasta tehdään vielä elokuva, ellei jo ole tehtykin.
 
Nainen, jonka nimi on Nathalie välttelee turhaa raskautta sekin. Onnellisesta avioliitosta leskeksi jäänyt hehkeä Nathalie arvelee, ettei löytäisi uutta miestä François’n jälkeen. Kuinka ollakaan, hän huomaa viihtyvänsä työtoverinsa Markuksen seurassa siitä huolimatta, ettei Markus ole erityisen komea ja kaiken huipuksi on ruotsalainen. Johtaja Charles on vuosikaudet ollut salaa ihastunut Nathalieen ja käyttänyt runsaasti työaikaa alaisestaan haaveiluun. Mutta Markuksen tultua kuvioihin koko firma tuntuu pysähtyvän supisemaan kahviautomaatin liepeillä.
 
Kirjaa lukiessani olen kuulevinani elokuvan mieskertojan äänen selittävän tapahtumia runsain sanakääntein. Elokuvana tämä ehkä toimisi paremmin. Nathalieta on verrattu Améliehen, sukulaissieluja ehkä ovatkin, mutta siinä missä Amélien sielukkuus välittyy katsojalle, Nathalien sielukkuus jää hieman paperiseksi. Kerronnan lomaan on siroteltu triviaa, syllogismeja, laulunsanoja ynnä muuta sekalaista, mitä pidettiin omaperäisenä ratkaisuna jollakin menneellä vuosikymmenellä.
 
Kirjan suomenkielinen nimi on kömpelö. Kirja sinänsä on kevyt ja elegantti. Tärkeintä miehessä on hyvä sydän, muuta ei tarvita; pääasia että nainen on ihana ja sensuelli. Herttaista. Tuorein menestysromaani Ranskasta on Katherine Pancolin Krototiilin keltaiset silmät. Varmuuden vuoksi jätän sen lukematta. Monet ovat silti pitäneet kaikista mainitsemistani ranskalaiskirjoista.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Käännösproosa

Muriel Barbery: Siilin eleganssi

Siilin eleganssi / Muriel Barbery ; suomentanut Anna-Maija Viitanen. Gummerus, 2010. 374 s. ISBN: 978-951-20-7888-2. Alkuteos: L’élégance du hérisson, 2006.

Pariisilaisen hienostokerrostalon asukkaat ovat pysyneet samoina vuosikymmenestä toiseen. Heidän joukossaan on kaksi kyseenalaistajaa, jotka näkevät kiillotetun pinnan alle: Ovenvartijarouva Renée Michel pitää tv:tä päällä käydäkseen odotusten mukaisesta ovenvartijasta. Todellisuudessa hän lukee filosofiaa, nauttii kirjallisuudesta, taiteesta ja musiikista. Hienostoperheen älykkötytär Paloma Josse aikoo tappaa itsensä 13-vuotispäivänään. Hän on huomannut, että kaikista suunnitelmista ja toiveista huolimatta ihmiset päätyvät vain kultakalamaljaan aikuisina.

Eräänä päivänä taloon muuttaa uusi asukas, Kakuro Ozu, joka tutustuu sekä Renéehen että Palomaan. Renée ja herra Ozu ovat molemmat leskiä. Herra Ozua kiinnostaa se, mikä on Renéen suojakuorena toimivan vaatimattoman ulkoasun takana. Renéen on vaikea uskoa kenenkään kiinnostuvan itsestään, ja ajatusta sosiaalisesta noususta hän omista syistään suorastaan kammoaa. Ozu saa kärsivällisyydellään hänet vähitellen laskemaan piikkinsä. Siilin eleganssi ei ole kuitenkaan perinteinen tuhkimotarina, kaukana siitä. Tarina voi olla tarkoituksellisen liikuttava, mutta itse liikutuin kyllä aidosti.

Renéen vanhassa japanilaisessa lempielokuvassa yksi kuva on erityisen tärkeä: sammalta vasten hohtava kameliankukka. Kameliankukka symboloi kirjassa puhdasta kauneutta, ikuisuuden pilkahdusta tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden keskellä. Sellaisen kokeminen voi muuttaa ihmisen elämän.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Käännösproosa