Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan

Saatana saapuu Moskovaan / Mihail Bulgakov. WSOY, 2005. ISBN: 978-951-0-30301-6 (sid.). Suomentanut Ulla-Liisa Heino. 480 s. Venäjänkielinen alkuteos: Master i Margarita.

Venäläinen kirjailija Mihail Bulgakov (1891–1940) kirjoitti pääteostaan Saatana saapuu Moskovaan noin vuodesta 1928 asti aina kuolemaansa saakka. Toisinaan hän poltti käsikirjoituksensa uunissa, mutta aloitti taas uudestaan. Hänellä ei ollut suurta toivoa kirjan julkaisemisesta, koska sosialistinen realismi oli ainoa oikea tapa kirjoittaa, ja Bulgakovin teos oli kaikkea muuta. Bulgakov anoi useaan otteeseen lupaa matkustaa ulkomaille, mutta vastausta hän ei saanut koskaan. Teos julkaistiin kokonaisuudessaan Neuvostoliitossa vasta vuonna 1973.

Teoksessa on oikeastaan kolme eri tyylilajissa kirjoitettua tarinaa. Humoristinen sävy on tarinassa, jossa Saatana apulaisineen saapuu Moskovaan ja saa aikaiseksi katastrofin toisensa perään. Toinen, romanttissävytteinen tarina kertoo Margaritan uskollisesta rakkaudesta Mestariin, joka on kirjoittanut romaanin Pontius Pilatuksen katumuksesta. Pontius Pilatuksen tarina sijoittuu aivan toiseen historialliseen aikakauteen. Hegemoni Pontius Pilatus katuu lopun ikäänsä tuomittuaan kuolemaan kulkurifilosofi Ješua Ha-Notsrin, joka kertoo hänelle, että pelkuruus on synneistä suurin.

Hetkittäin teos tuntui raskaalta lukea. Lähinnä tämä johtui venäläisten nimien paljoudesta ja näiden nimettyjen henkilöhahmojen yhdentekevyydestä. Niinä hetkinä jatkoin lukemista vain teoksen klassikkostatuksen motivoimana. Onneksi jatkoin. Kirjan huumori on kuitenkin viehättävän absurdia ja oivaltavaa. Rakkauttaan seuraavan kauniin Margaritan ja hänen Mestarinsa klassinen tragedia liikutti. Eri tyylilajiesta huolimatta Bulgakov solmii nämä tarinat yhteen huikeassa fantasiassaan.

”Olisitko niin hyvä ja ajattelisit hieman tätä kysymystä: mitä virkaa sinun hyvälläsi olisi, ellei pahaa olisi olemassa, ja miltä näyttäisi maa, jos kaikki varjot häviäisivät sen pinnalta?” Saatana kysyy Leevi Matteukselta, Ješuan uskollisimmalta opetuslapselta.

Juhani Aho: Papin tytär, Papin rouva

 Papin tytär / Juhani Aho. WSOY 2011. 144 s. ISBN 978-951-0-38383-4 (nid.).

 

 

 

 

Papin rouva / Juhani Aho. WSOY 2011. 270 s. ISBN 978-951-0-38382-7 (nid.).

 

 

 

 

Juhani Ahon syntymästä tuli tässä kuussa kuluneeksi 150 vuotta. Aho kuvasi mestarillisesti tunteita ja mielenliikkeitä. Parhaiten aikaa kestäneitä hänen teoksistaan ovat heti Juhan jälkeen Papin tytär (1885) ja Papin rouva (1893), joista WSOY on tänä vuonna julkaissut uudet pokkaripainokset.

Papin tytär kertoo Ellin lapsuudesta ja nuoruudesta. Se alkaa Ellin kaipuusta korkealle, tikapuille, kellarin katolle, korkeaan koivuun. Elli haluaa nähdä maailmaa, muutakin kuin ainaisen pihan, ja tämä kaipaus säilyy Ellissä läpi näiden kahden teoksen. Mutta avara maailma ei tunnu olevan Elliä varten. Äiti käskee pois ja nuhtelee. Salassa äiti silti ymmärtää, toisin kuin isä. Äiti muistaa itsekin olleensa samanlainen, haaveilleensa samoja. Samalla äiti tietää nuo haaveet turhiksi. Hän on epävarma kuinka kasvattaa: pitäisikö turhat haaveet kitkeä heti alkuunsa vai antaa aikansa haaveilla.

Elli lähetetään Kuopioon kouluun, jossa tyttö alkuun tuntee itsensä yksinäiseksi ja hylätyksi. Muut näkevät Ellin huonosti pukeutuneena, kömpelönä maalaistyttönä, joka ei osaa olla kuten muut. Elli yrittää purkaa tunteitaan kirjoittamalla äidille, mutta äiti ei suostu hänen tunteitaan kohtaamaan, muistuttelee vain, miten pitäisi olla ja käyttäytyä. Hetkeksi Elli saa ystävän Sigridistä ja ihastuu tämän veljeen. Kun ystävyys loppuu, Elli lakkaa toivomasta koulutovereilta mitään. Hän keskittyy vain opiskeluun ja hänestä tulee luokkansa paras.

Muutaman vuoden kuluttua Elli otetaan pois koulusta, isä ei pidä hänen koulunkäyntiään kovin tarpeellisena. Elli palaa kotiin ja pakenee kirjojen maailmaan. Eräänä päivänä pappilan rauhaan ilmestyy kaksi nuorta miestä, apupappi Mikko ja ylioppilas Olavi. Olavista Elli tuntee löytävänsä kaipaamansa hengenheimolaisen, jonka kanssa voi keskustella kirjoista. Olavi kuuntelee Elliä ja ymmärtää. Mikko, joka usein lyöttäytyy heidän seuraansa, tuntuu Olaviin verrattuna kovin yksinkertaiselta.

Olavi ei ole tullut jäädäkseen, hän lähtee ja jättää Ellin itkemään. Mikko sen sijaan kosii Elliä. Elli tuohtuu aluksi moisesta, mutta äiti muistuttaa, ettei tyttö useinkaan saa sitä jota oikein rakastaa. Pitää siis tyytyä siihen jota voi sietää. Ja Ellin on tyytyminen.

Papin rouva alkaa tilanteesta, jossa Elli on ollut Mikon kanssa naimisissa viisi vuotta. Heillä on oma pappila, mutta lapsia ei ole tullut. Olavi saapuu vierailulle, hänen on tarkoitus kirjoittaa tutkimustaan maaseudun rauhassa. Elli on vaalinut tunteitaan Olavia kohtaan huolimatta järkiavioliitostaan. Ellin ja Olavin tunteet ja moraaliset periaatteet käyvät kiivasta vuoropuhelua tässä kesäisessä draamassa. Ellin mielipiteet ovat olleet konservatiiviset, kuten papin rouvalta voi odottaa. Hän kuulee vanhan koulutoverinsa Sigridin ottaneen eron miehestään, ja Ellistä tuntuu kuin Sigrid olisi tehnyt jostakin mahdottomasta mahdollista. Olavin ajatukset ovat vapaamielisiä. Hänelle vain rakkaus merkitsee jotakin, eivät avioliiton kaltaiset muodollisuudet.

– Välistä on tehnyt mieleni uskoa, että se on ainoa, joka lienee jonkin arvoinen, ainoa, joka jää jälelle, kun kaikki muu haihtuu ja katoaa. Se on rakkauden synnyttäjä ja rakkauden perillinen. Kun rakkaus kuolee, niin jää ystävyys elämään.

Mutta riittääkö ystävyys? Vaikka Elli tuntee löytäneensä Olavissa sielunkumppaninsa, heillä on kuitenkin hyvin erilaiset näkemykset rakkaudesta. Ulkoisesti Papin rouvassa tapahtuu melko vähän, mutta psykologisella tasolla valtavasti. Onko Elli saamaton haaveilija vai kuva 1800-luvun naisesta, jonka elämä rajautuu ahtaisiin raameihin? Toisaalta Aho on luonut teoksen marginaaleihin myös vapaampia naisia. Joka tapauksessa Papin rouva käsittelee intensiivisesti rakkautta ja sen merkitystä, kohtaloa ja osaansa tyytymistä, elämän valintoja ja valinnan vapautta, naisen osaa.

Adolfo Bioy Casares: Morelin keksintö

Morelin keksintö / Adolfo Bioy Casares ; suomentanut Satu Ekman. Kookos 2002. 108 s. ISBN: 951-98462-1-2 (nid.). Alkuteos: La invención de Morel, 1940.

 Argentiinalainen Adolfo Bioy Casares (1914–1999) on Etelä-Amerikan kirjallisuuden tärkeitä nimiä, vaikka minulle hän on jäänyt tähän saakka tuntemattomaksi. Ihmekös tuo, Bioy Casaresilta on suomennettu yksi ainoa teos, Morelin keksintö, jota Jorge Luis Borges esipuheessaan luonnehtii täydelliseksi. En ollut luonnehdinnasta samaa mieltä ainakaan aluksi. Myönnettävä silti on, että pienoisromaanilla on ansionsa ja sitä voi syystä pitää klassikkona.

Kertoja kirjoittaa raporttia oudoista tapahtumista saarella, jolle pakeni elinkautista vankeusrangaistustaan. Saarella väitetään tarttuvan salaperäinen tappava tauti, minkä takia kukaan ei sinne uskaltaudu. Sinne on rakennettu vuoden 1924 vaiheilla museo, kappeli ja uima-allas, jotka pian kuitenkin on hylätty. Kertoja on viettänyt saarella jo sata päivää, kun yllättäen näkee turistijoukon. Hän pakenee eteläsärkkien rämeikölle, josta voi tarkkailla ihmisiä.

Tarkkailunsa lomassa kertoja ihastuu Faustine-nimiseen naiseen, jota hän yrittää varovasti lähestyä. Toisaalta hän pelkää koko ajan tulevansa nähdyksi ja takaa-ajetuksi, toisaalta hän toivoo Faustinen näkevän hänet. Ennen pitkää hän huomaa kuitenkin olevansa Faustinelle pelkkää ilmaa, eikä kukaan muukaan osoita näkevänsä häntä. Tuskin sivullisuus voi tästä enää kasvaa: olla ihmisten parissa tulematta lainkaan nähdyksi. Ja voisiko rakkaus enää traagisemmin jäädä täyttymättä: hänellä ei ole mitään keinoa tehdä vaikutusta sydämensä valittuun.

Eräänä päivänä taivaalle ilmaantuu kaksi aurinkoa ja kaksi kuuta. Kaiken takana on mies nimeltä Morel, joka hänkin piirittää Faustinea. Morel pitää puheen, jossa selittää keksintönsä seurueelleen. Puheesta kertoja ymmärtää, että hänen kanssaan saarella olevat ihmiset ovat pelkkiä kuvia. Hän on koko ajan ollut yksin. Silti hän kaipaa Faustinea.

Kosmista järjestystä horjuttavien tiedemiesten kuvaamisella on pitkät perinteet. Tässä keskiössä ei kuitenkaan ole mielipuolinen tiedemies vaan hänen keksintönsä, josta kertoja vähitellen pääsee perille. Bioy Casaresin filosofinen pieni robinsonadi herättää kysymyksen toden ja illuusion rajoista.

Mary Shelley: Frankenstein

Frankenstein / Mary Shelley ; suomentanut Paavo Lehtonen. 332 s. ISBN: 978-951-1-23031-1 (sid.).  Alkuteos: Frankenstein, or, the modern Prometheus, 1818.

Vuonna 1818 ilmestynyt Frankenstein oli Mary Shelleyn (1797–1851) esikoisteos. Tarina sai alkunsa Genevejärven rannalla, jossa Shelley, hänen tuleva miehensä Percy Bysshe Shelley ja lordi Byron päättivät kirjoittaa kauhutarinoita. Nuoresta iästään huolimatta Shelley oli kokenut raskaita menetyksiä: surusta ja kuolemasta kirjoittaessaan hän tiesi mistä puhui.

Frankenstein on taitavasti rakennettu, sisäkkäisistä tarinoista muodostuva kirjeromaani. Tarinaa kehystävät Robert Waltonin kirjeet sisarelleen Margaretille. Walton on lähdössä tutkimusretkelle napaseudulle ja varustaa laivan miehistöineen siihen tarkoitukseen. Keskellä Jäämerta hän pelastaa jäälautalta heikkokuntoisen paroni Victor Frankensteinin. Mies toipuu ja alkaa kertoa tarinaansa Waltonille. Frankensteinin tarinan sisällä on edelleen hänen luomansa olennon kertomus.

Geneveläinen Frankenstein syntyi kultalusikka suussa. Hän lähti opiskelemaan Ingolstadtiin, jossa innokas tiedemiehen alku pian keksi, miten voisi luoda elävän olennon. Hän ryhtyi toimeen maanisella vimmalla ja löi laimin kaiken muun. Työ kesti monta raskasta vuotta, mutta lopulta hänen luomansa olento heräsi eloon. Olento oli valtavan iso ja hirviömäisen ruma rohjo, joka onneksi ymmärsi häipyä. Frankenstein ei sietänyt nähdä rumilusta silmissään. Hän sairastui ja makasi sairaana pitkään.

Luomistyönsä vuoksi Frankenstein menetti lopulta kaiken mitä oli elämässään rakastanut. Hänen luomansa hirviö ei ollut syntyjään paha, mutta on vaikea rakastaa ihmisiä, joissa herättää pelkkää kauhua ja vihaa. Hirviö pyysi Frankensteinia luomaan parikseen naispuolisen olennon, joka olisi yhtä kammottava kuin hänkin. Frankenstein tunsi ensin, että hänen olisi pakko suostua, mutta muutti sitten mieltään ja tuhosi aikaansaannoksensa. Samalla hän vei hirviöltä kaiken toivon. Enää hirviö ei halunnut muuta kuin kostaa.

Victor Frankenstein on ääripäiden ihminen, joka rakastaa perhettään hellästi, mutta inhoaa ja vihaa luomaansa olentoa sydämensä pohjasta. Luojana Frankenstein on luokattoman kehno: hänelle ei tule mieleenkään yrittää tehdä luomansa olennon elämästä siedettävää – ei ennen luomista eikä sen jälkeen. Onhan hirviö jo tappanut hänen perheensä jäsenen siinä vaiheessa, kun tulee kertomaan tarinansa Frankensteinille ja pyytämään tältä armoa, mutta silti toivoin myötätunnon pilkahdusta onnetonta otusta kohtaan. Frankenstein tuntee kyllä vastuunsa perhettään kohtaan, hän ajattelee jopa koko maailman suojelemista hirviöltä, mutta luomalleen olennolle hän ei tunne olevansa mitään velkaa. Kaikki voisi olla toisin, jos Frankenstein kykenisi voittamaan vihansa ja vastenmielisyytensä. Tai jos hirviö kykenisi ohittamaan inhimillisen tarpeensa tulla hyväksytyksi – mutta voiko sellaistakaan odottaa?

Frankenstein oli ensimmäinen hullu tiedemies ja sai pian seuraajia. Hän omisti aikansa tieteelliselle kokeelle ajattelematta seurauksia. Liiallinen hybris ja luonnon järjestykseen puuttuminen kuitenkin kostautuvat.

Hyvästi, Walton! Tavoittele tyyntä onnea ja vältä kunnianhimoisia suunnitelmia, vaikka kyseessä olisi vain viattoman tuntuinen ansioituminen tieteen tai keksintöjen alalla. Mutta miksi minä sanon tämän? Minä olen itse pettynyt toiveissani, mutta joku toinen saattaa onnistua.