Sarah Waters: Vieras kartanossa

Vieras kartanossa / Sarah Waters ; suomentanut Helene Bützow. Tammi 2011. 594 s. ISBN: 978-951-31-5396-0 (sid.). Alkuteos: The little stranger, 2009.

Tohtori Faraday on käynyt Hundreds Hallissa ensimmäisen kerran 10-vuotiaana, jolloin kartano vielä oli loistossaan. Hänen äitinsä on aikoinaan ollut kartanossa lastenhoitajana. Toinen kerta tulee vasta 1940-luvun lopussa, jolloin Faraday, kirjan kertoja, pääsee käymään kartanossa lääkärinä. Nyt kaikki on toisin: kartano on ränsistynyt pahoin, monet huoneista on kylmillään ja suljettuja, kartanon maita on jouduttu myymään. Synkässä kartanossa asuvat rouva Ayres aikuisten lastensa Roderickin ja Carolinen kanssa. Vakituista palvelusväkeä on vain nuori Betty.

Kertoja alkaa käydä kartanossa milloin milläkin asialla, ja Betty kantaa teetä salonkiin. Ahkerasta teen juomisesta huolimatta luin lähes 600-sivuisen romaanin nopeasti. Rauhallisen teehetken keskellä tunsi, että jotakin kammottavaa tapahtuu pian, ja niin kävikin.

Kartanon kummitus ottaa erilaisen muodon kohdehenkilön mukaan. Kartanon hoidosta stressaantuneelle, sodassa haavoittuneelle Rodille se on kartano itse. Rouva Ayresille se on kuollut esikoistytär Susan. Carolinelle taas se voisi olla vaikka tohtori Faraday.

Etunimettömäksi jäävä kertojatohtori vaikuttaa aluksi sympaattiselta, vaikka hänen kiinnostuksensa kartanoon ja Ayreseihin tuntuu hiukan ylenpalttiselta. Kaiken selittäminen rationaalisesti väsymyksellä ja stressillä alkaa jo tuntua manipuloinnilta. Kun tohtorin suunnitelmat menevät myttyyn, hän näyttää ikävämmän puolensa.

Samoin kuin Hundreds Hallille on käynyt monille muillekin kartanoille Englannissa, varakkuus hupenee syystä tai toisesta, eikä kartanoa enää ole mahdollista pitää suvussa. Ayresit kyllä yrittävät viimeiseen asti. Romaanin kuvaama 40-luvun Englanti on jyrkästi luokkayhteiskunta: on rikkaat Baker-Hydet, köyhtyneet mutta yläluokkaiset Ayresit ja köyhistä oloista lähtenyt tohtori Faraday, jonka vanhemmat uhrasivat kaikkensa kustantaakseen pojalleen koulutuksen. Sitten on kurjalisto, joka saa mukavia pieniä asuntoja kartanon myydyiltä mailta. Kenties sosiaalinen nousu ja kartano sen symbolina on tärkeämpi tohtorille kuin hän antaa ymmärtää.

Romaania lukiessani olin huolissani siitä, millaisen selityksen yliluonnolliset tapahtumat saisivat. Yleensä kauhutarinan kauhut ovat totta tarinan sisäisessä maailmassa. Tässä ne eivät sitä ole, tai asia jää lukijan oman tulkinnan varaan, mikä saattaa olla pettymyskin. Suljetut huoneet kauhuineen viittaavat ihmisen alitajuntaan, pimeään puoleen. Jos tällainen pimeä puoli on syynä kartanon kummituksiin, minulla on omat epäilyni siitä, kenen pimeä puoli on kyseessä. Mutta sillä ei tässä ole väliä. Jokainen tehköön omat päätelmänsä tai jättäköön tekemättä. Vieras kartanossa on joka tapauksessa ihanan kammottava historiallinen lukuromaani.

Mary Shelley: Frankenstein

Frankenstein / Mary Shelley ; suomentanut Paavo Lehtonen. 332 s. ISBN: 978-951-1-23031-1 (sid.).  Alkuteos: Frankenstein, or, the modern Prometheus, 1818.

Vuonna 1818 ilmestynyt Frankenstein oli Mary Shelleyn (1797–1851) esikoisteos. Tarina sai alkunsa Genevejärven rannalla, jossa Shelley, hänen tuleva miehensä Percy Bysshe Shelley ja lordi Byron päättivät kirjoittaa kauhutarinoita. Nuoresta iästään huolimatta Shelley oli kokenut raskaita menetyksiä: surusta ja kuolemasta kirjoittaessaan hän tiesi mistä puhui.

Frankenstein on taitavasti rakennettu, sisäkkäisistä tarinoista muodostuva kirjeromaani. Tarinaa kehystävät Robert Waltonin kirjeet sisarelleen Margaretille. Walton on lähdössä tutkimusretkelle napaseudulle ja varustaa laivan miehistöineen siihen tarkoitukseen. Keskellä Jäämerta hän pelastaa jäälautalta heikkokuntoisen paroni Victor Frankensteinin. Mies toipuu ja alkaa kertoa tarinaansa Waltonille. Frankensteinin tarinan sisällä on edelleen hänen luomansa olennon kertomus.

Geneveläinen Frankenstein syntyi kultalusikka suussa. Hän lähti opiskelemaan Ingolstadtiin, jossa innokas tiedemiehen alku pian keksi, miten voisi luoda elävän olennon. Hän ryhtyi toimeen maanisella vimmalla ja löi laimin kaiken muun. Työ kesti monta raskasta vuotta, mutta lopulta hänen luomansa olento heräsi eloon. Olento oli valtavan iso ja hirviömäisen ruma rohjo, joka onneksi ymmärsi häipyä. Frankenstein ei sietänyt nähdä rumilusta silmissään. Hän sairastui ja makasi sairaana pitkään.

Luomistyönsä vuoksi Frankenstein menetti lopulta kaiken mitä oli elämässään rakastanut. Hänen luomansa hirviö ei ollut syntyjään paha, mutta on vaikea rakastaa ihmisiä, joissa herättää pelkkää kauhua ja vihaa. Hirviö pyysi Frankensteinia luomaan parikseen naispuolisen olennon, joka olisi yhtä kammottava kuin hänkin. Frankenstein tunsi ensin, että hänen olisi pakko suostua, mutta muutti sitten mieltään ja tuhosi aikaansaannoksensa. Samalla hän vei hirviöltä kaiken toivon. Enää hirviö ei halunnut muuta kuin kostaa.

Victor Frankenstein on ääripäiden ihminen, joka rakastaa perhettään hellästi, mutta inhoaa ja vihaa luomaansa olentoa sydämensä pohjasta. Luojana Frankenstein on luokattoman kehno: hänelle ei tule mieleenkään yrittää tehdä luomansa olennon elämästä siedettävää – ei ennen luomista eikä sen jälkeen. Onhan hirviö jo tappanut hänen perheensä jäsenen siinä vaiheessa, kun tulee kertomaan tarinansa Frankensteinille ja pyytämään tältä armoa, mutta silti toivoin myötätunnon pilkahdusta onnetonta otusta kohtaan. Frankenstein tuntee kyllä vastuunsa perhettään kohtaan, hän ajattelee jopa koko maailman suojelemista hirviöltä, mutta luomalleen olennolle hän ei tunne olevansa mitään velkaa. Kaikki voisi olla toisin, jos Frankenstein kykenisi voittamaan vihansa ja vastenmielisyytensä. Tai jos hirviö kykenisi ohittamaan inhimillisen tarpeensa tulla hyväksytyksi – mutta voiko sellaistakaan odottaa?

Frankenstein oli ensimmäinen hullu tiedemies ja sai pian seuraajia. Hän omisti aikansa tieteelliselle kokeelle ajattelematta seurauksia. Liiallinen hybris ja luonnon järjestykseen puuttuminen kuitenkin kostautuvat.

Hyvästi, Walton! Tavoittele tyyntä onnea ja vältä kunnianhimoisia suunnitelmia, vaikka kyseessä olisi vain viattoman tuntuinen ansioituminen tieteen tai keksintöjen alalla. Mutta miksi minä sanon tämän? Minä olen itse pettynyt toiveissani, mutta joku toinen saattaa onnistua.