Avainsana-arkisto: vanhemmuus

Emma Donoghue: Room

Room : a novel / Emma Donoghue. Picador 2011. 400 s. ISBN: 978-0-330-51902-1 (nid.).
 
Tämän kirjan ehdin nipin napin lukea ennen kuin se ilmestyi suomeksi; Tammi on juuri julkaissut Huoneen Sari Karhulahden suomentamana. Room tavoitteli sekä Booker- että Orange-palkintoa ja pääsi bestseller-listoille ilmestyessään vuonna 2010. Heti alkuun on varoitettava, ettei kirjaa oikein malta laskea käsistään kun sen kerran on aloittanut. On pakko saada selville, miten Jackille ja hänen äidilleen käy.
 
Kirjan kertoja on siis viisivuotias Jack, joka elää äitinsä kanssa yhdessä muutaman neliön huoneessa. Huone on Jackin koko maailma, hän ei ole koskaan käynyt sen ulkopuolella. Huoneessa on myös televisio, mutta mikään televisiossa näkyvä ei ole totta. Vain huone on totta, kaikki huoneessa oleva, ja Jack ja äiti. Old Nick, joka käy äidin luona öisin, on ehkä puoliksi totta. Jack on piilossa vaatekaapissa vierailujen ajan. Kattoikkunasta näkyy palanen taivasta, mutta se on jo ulkoavaruutta.
 
Donoghue on sujahtanut lapsen nahkoihin uskomattoman hienosti. Jack on tavattoman lahjakas ja paikoin pikkuvanhakin viisivuotias, mutta silti täysin uskottava pieni poika. Lukija tajuaa omalla elämänkokemuksellaan Jackin ja äidin järkyttävän tilanteen pian, mutta Jack ei itse näe tilanteessaan mitään kummallista. Lukija ymmärtää myös äidin motiivit ja käytöksen usein paremmin kuin Jack:
 
There’s light flashing at me, it stabs my eyes. I look out of Duvet but squinting. Ma standing beside Lamp and everything bright, then snap and dark again. Light again, she makes it last three seconds then dark, then light for just a second. Ma’s staring up at Skylight. Dark again. She does this in the night, I think it helps her get to sleep again.
 
Tuntuu uskomattomalta, että äiti on kyennyt luomaan Jackin elämästä näinkin turvallista ja Jack on kasvanut taitavaksi ja tasapainoiseksi pojaksi. Yksi selitys on siinä, että äiti on omistautunut ja kyennyt omistautumaan Jackille. Jack on saanut äidin jakamattoman huomion. Toisinaan äidillä on kuitenkin päiviä, jolloin hän vain makaa sängyssä, mutta Jack tietää sen olevan ohimenevää.
 
Jackin kertomuksesta käy ilmi, kuinka Jackin syntymä on pelastanut äidin. Jack on antanut uuden tarkoituksen äidin elämälle, josta vankeuden myötä tuli merkityksetöntä. Jackin myötä syntyi toivo, joka versoi kuin Jaakon pavunvarsi. Arvosteluissa kerrotaan tämän olevan kirja äidinrakkaudesta. Niinkin kyllä, mutta ennen kaikkea tämä on kirja Jackin rakkaudesta äitiin. Kirja siitä, miten tuo uskomaton pieni supersankari pelastaa äidin ensin kerran, sitten toisen ja kenties kolmannenkin.
 
Näin jännittävä, liikuttava ja salaviisas kirja kannattaa lukea.
Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Englanninkielinen kirjallisuus

Cyril Pedrosa: Kolme varjoa

Kolme varjoa / Cyril Pedrosa ; suomentanut Saara Pääkkönen. WSOY 2010. 268 s. ISBN 978-951-0-36335-5. Alkuteos: Trois ombres, 2007.

Maaseudulla, paratiisimaisessa miljöössä asuu onnellinen pieni perhe, isä Louis, äiti Lise ja poika Joachim. Paratiisia uhkaa kuitenkin varjojen kolmikko, joka ilmestyy läheiselle kukkulalle. Varjot pelottavat Joachimin vanhempia varsinkin, kun heille selviää, mitä ne haluavat. Äiti hyväksyy väistämättömän ja toivoo vain, että he saisivat olla yhdessä sen ajan mitä on jäljellä. Isä ei hyväksy, vaan lähtee Joachimin kanssa toivottomalle pakomatkalle.

Ranskalainen Cyril Pedrosa toimi Disneyn animaattorina ennen sarjakuvantekijäksi ryhtymistään. Kuvat ovat mustavalkoisia ja Pedrosan kynänjälki muovautuu  tunnelmien mukaan. Toisinaan yksityiskohtainen kuvitus pelkistyy hurjimmillaan lähes pelkiksi vauhtiviivoiksi.

Lähtökohtana Kolmelle varjolle oli ystävien lapsen kuolema. Pedrosa käsittelee vaikeaa aihetta sadun keinoin. Isän ja pojan hurja myyttinen matka käsittelee luopumisen tuskaa. Ja kuten kunnon sadussa, Kolmessa varjossakin on syvällinen opetus: tärkeämpää kuin se, mitä menettää, on se, mitä jää.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Sarjakuvat

Markus Nummi: Karkkipäivä

Karkkipäivä / Markus Nummi. Otava 2010. 383 s. ISBN: 978-951-1-24574-2 (sid.).

Tämän vuoden Finlandia-ehdokkaiden joukossa olleen Karkkipäivän tarinaa hallitsevat aluksi aikuiset omilla asioillaan. Kirjailija ja käsikirjoittaja Ari keksii lauseita ja tapahtumia. Tilasuunnittelija Paula esiintyy kameralle ja himoitsee karkkia. Sosiaalityöntekijä Katri valmistelee puhetta. Hän aikoo kertoa pienestä pojasta, joka istui ovettoman jääkaapin valossa ja luki kirjaa. Aluksi aikuisten minäpuhe kyllästyttää, mutta vähitellen sen merkitys tarinassa alkaa selvitä: valta on aikuisilla, he joko huomaavat lapset tai jättävät huomaamatta omien asioittensa keskellä.

Kirjan supersankari on Tok Kilmoori, oikealta nimeltään Tomi, ikää alle kymmenen. Tomi on jäänyt heitteille mummon jouduttua sairaalaan. Äidillä on uusi perhe ja vähän kiinnostusta Tomia kohtaan. Isällä olisi kiinnostusta muttei kykyä, juominen kiinnostaa häntä vielä enemmän. Tomi on loistotyyppi, jolla olisi kaikki mahdollisuuden selviytyä. Hän tarvitsisi vain yhden aikuisen joka huolehtisi. Sellaista hänellä ei ole. Tomi lyöttäytyy Arin seuraan.

Mummon talolla Tomia pidättelee pulassa oleva Mirja, ainoa kaveri, Paulan tytär. Tomin täytyy pelastaa ihana Sessa Mirabella. Mirjan ahdingosta saa käsityksen vain Paulan toilailujen ja tilitysten kautta. Kertomuksen edetessä hätä osoittautuu hyvin todelliseksi. Tomin ihastus Mirjaan tuntuu hiukan liian romanttiselta: todellisen latenssi-ikäisen on vaikea kuvitella puhuvan mitään purkerinpehmeistä käsistä. Mutta pikkujuttu ja tarinaan se sopii.

En tiedä, kuinka todellisia tai tyypillisiä ovat kirjassa kuvatut lastensuojelutapaukset. Tässä näkyy viranomaisten ongelma: puhetta on paljon, mutta mikä on totta, ketä uskoa. Salapoliisina kirjassa on sosiaalityöntekijä, jolla onneksi hoksottimet toimivat. Katrin kaltaisella viranomaisella on valtaa ihmisten elämään. Väärin käytetystä vallasta tulee tyranniaa, hoitamatta jätetty työtehtävä voi suistaa ahdinkoon. Tarinassa vanhemmuus on pahasti hukassa, mutta toivoa on, että lastensuojelu voisi pelastaa nämä lapset.

Karkkipäivä muistuttaa vanhanaikaista farssia väärinkäsitysten vyyhteineen. Samalla se on kauhutarina ja jännityskertomus, ja voihan sen jonkinlaisena rakkaustarinanakin lukea. Aikuisten diibadaabaa ja kahvinkeittoa ei millään jaksaisi lukea, kun Tok Kilmoori ja Sessa Mirabella ovat pulassa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kotimainen proosa