Saara Henriksson: Linnunpaino

linnunpainoLinnunpaino / Saara Henriksson. Into, 2012. 246 s. ISBN: 978-952-264-146-5 (nid.).

Linnunpainon minäkertoja Lilja on tanssija, joka harjoittelee pääroolia Siniparran Judithina. Loukkaantumisen takia hän menettää pääroolin, mutta Siniparran salaisuudet alkavat kiehtoa häntä entistä enemmän. Joutsenista kertovalla luennolla hän ihastuu luennoitsija Tommiin ja saa lintumiehen poikaystäväkseen.

Siniparralla ja Tommilla on kummallakin menneisyys, joka vaivaa uutta kumppania, epävarmaa nuorta naista. Tommin menneisyydessä on Petri, josta Tommi ei halua puhua. Mutta Lilja haluaa tietää. Tommi kaipaisi myös omaa aikaa, mikä lisää Liljan epävarmuutta ja tuo ristiriitoja suhteeseen. Saako muistot pitää ominaan, vai pitääkö lukitutkin huoneet avata toisen mielen rauhoittamiseksi?

Sisäistarinana kulkee Siniparran ja Judithin tarina, jossa Judith haluaa kuulla Siniparran edellisistä naisista. Tieto lisää tuskaa, ja Siniparran on uhrattava ensin kätensä, sitten jalkansa, ettei voisi enää koskea ketään toista eikä mennä kenenkään toisen luokse. Lopulta Judith hautaa Siniparran. Vastaavanlainen kohtalo on myös Liljan ja Tommin suhteella.

Linnunpaino tuli luettua joutuisasti, tarina piti otteessaan alusta loppuun. Nuoren tanssijan kehoa kuvataan seikkaperäisesti, fyysisyys saa paljon tilaa, onhan keho tanssijan työväline.

Saara Henrikssonin toinen romaani on kauniisti kirjoitettu rakkaustarina. Tähän nuoreen kirjailijaan kannattaa tutustua.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kotimainen proosa

Reidar Palmgren: Sudenmarja

Sudenmarja / Reidar Palmgren. Otava, 2012. 317 s. ISBN: 978-951-1-26487-3 (sid.).

Reidar Palmgrenin uutuus käsittelee erilaisuutta ja luontoyhteyttä hiukan Sudenmorsiamen henkeen. Päähenkilö on puistotyöntekijä Tuula, joka ei saa pusikkoja kuriin eikä edes yritä. Tuula tuntee yhteyttä luontoon ja vaalii luonnon monimuotoisuutta, myrkyllistä sudenmarjaakin. Tuulan työtoverit taas eivät vaali monimuotoisuutta johon Tuulakin sopisi. Tuulan epäsosiaalisuus ja vetäytyminen kontakteista tekevät Tuulasta heidän silmissään omituisen, vajakin.

Esimies Holopainen ymmärtää Tuulaa, mutta hän onkin ainoa. Holopainen jää eläkkeelle ja muutoksen tuulet puhaltavat puistotoimistossa. Sekä Tuula että hänen vaalimansa pohjoissektori joutuvat yhä ahtaammalle. Lukija tietää, että huonosti käy niin Tuulalle kuin hänen puistotilkulleenkin.

Yhtä marginaalissa on huppupäinen nuorukainen, joka kulkee spraypullo mukanaan ja piirtelee omia töhryjään. Hänestä tulee koko kaupungin vihaama sotkija, ja kaikki näkevät hänen kryptisen merkkinsä. Häntä itseään ei ole nähty, ei edes kotona. Tuulaa kohtaan hän tuntee outoa sympatiaa.

Tuulalle puhuminen on vaikeaa, eikä puhumalla useinkaan saa viestiään ymmärretyksi. Seksuaalisuus sen sijaan on Tuulalle kommunikoinnin muoto, jolla viesti menee perille helpommin. Tuula rakastuu Anttiin, mutta suhteen perustuminen pelkkään seksuaaliseen vetovoimaan ei lupaile sille pitkää kestoa.

Sudenmarja on rakenteeltaan aavistuksen koukeroinen, yksinkertaistaminen olisi kaunistanut tarinaa. Pinnalle pulpahtelevine vainajineen sen symboliikka tuntuu hiukan osoittelevalta. Kun väistämätön katastrofi on edessä, haetaan toivoa jostain toisesta todellisuudesta, fantasian maailmasta. Ihmissusimyyttiä voi käsitellä näinkin: ei sudeksi muuttumisena vaan luonnon ja ihmisyyden raja-aitoja kaatamalla, luontona ihmisessä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kotimainen proosa

Asko Jaakonaho: Onnemme tiellä

Onnemme tiellä / Asko Jaakonaho. Otava, 2012. 350 s. ISBN: 978-951-1-26265-7 (sid.).

Ehkä nyt vasta vastakkainasettelun ajoista on kulunut tarpeeksi kauan, ja aika on kypsä teoksille, jotka tarkastelevat sitä kiihkottomasti ja puolueettomasti. Puolueettomuutta Jaakonaho ainakin tavoittelee, vaikka selväähän on, että isännät ovat roistoja. Kumpikin osapuoli saa kuitenkin äänen.

Onnemme tiellä kertoo Heinäveden kunnanisän, sosiaalidemokraatti Onni Happosen kohtalosta vuoden 1930 tietämillä, jolloin vuoden 1918 tapahtumat polttelevat yhä mielissä. Lapualaismieliset isännät tuomitsivat kommunismiksi kaiken punaiseen vivahtavan. Isäntien mielestä Happonen halusi jaella isäntien rahat köyhille, ja siitä oli tehtävä loppu. Happonen ei kuitenkaan hyvällä suostunut eroamaan tehtävästään, joten käyttöön piti ottaa jämerämmät keinot.

Kirjan kertojina ovat Happosen nuori vaimo Saimi, meriltä isännäksi palaava Pelkonen ja Pelkosen renki Pakarinen. Saimin ja Pelkosen kertojanäänet ovat melko nykyaikaisia, mutta niin saa ollakin. Pakarinen ääneen on tavoitettu sen ajan oppia saamattoman kansanmiehen kieltä:

Hyvin muistan kun minulle lasna kerroitta että ei ole punikin taivaassa herraa ja työläistä. Että työtä riittää siellä jokaselle mutta vain kuus tuntia päivässä ja rusinakiisseliä saapi sunnuntaina.

Saimi haluaisi hillitä Onnia, kertoa että paremman maailman aika ehkä koittaa vielä, mutta kaikkea ei voi saada heti. Hän ei kuitenkaan onnistu hillitsemään Happosta, joka tekee päivät pitkät työtä paremman maailman hyväksi. Onni ei anna periksi, vaikka Saimi niin toivoisi voivansa pitää Onnin itsellään. Kirja kertoo, mitä on elää jatkuvassa menettämisen pelossa. Saimi tietää, että Onnin käy huonosti, mutta hänkään ei arvaa, kuinka huonosti.

Jaakonahon esikoinen on huolellista työtä, tekijä on selvästi perehtynyt aiheeseen ja muokannut sen taitavasti kaunokirjalliseen muotoon. Jotakin siitä tuntuu kuitenkin puuttuvan. Vaikka haluaisin eläytyä Saimin kokemuksiin, en aivan pääse hänen nahkoihinsa. Saimi jää jollain tavalla etäiseksi, niin miellyttävä hahmo kuin onkin. Kaikessa kammottavuudessaan tarina silti puhuttelee; valaiseva ja järkyttävä kirja.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kotimainen proosa

Kate Atkinson: Case histories

Case histories : [a novel] / Kate Atkinson. Doubleday, 2004. 304 s. ISBN: 0-385-60799-7 (sid.).

Case histories on Kate Atkinsonin ensimmäinen Jackson Brodie -dekkari. Se ilmestyi alun perin vuonna 2004 ja suomeksi viime vuonna nimellä Ihan tavallisena päivänä. Brodie kakkonen (One good turn, 2006) ilmestyy pian suomeksi nimellä Kaikkein vähäpätöisin asia.

Päähenkilö Jackson on entinen sotilas ja poliisi, nykyinen yksityisetsivä. Karskin pinnan alla hänellä on hyvä sydän. Hän etsii yksinäisen vanhuksen kadonneita kissoja, tai ainakin käy kuuntelemassa tämän murheet, vaikkei nuuka muori maksa penniäkään. Monet hukassa olevat – tai heidän omaisensa – ottavat häneen yhteyttä.

Pääosa Jacksonin jutuista on vanhoja, ja Case histories siirtyykin ongelmitta aikatasolta toiseen. Pikkuisen Olivian katoaminen sattui vuonna 1970, mutta Olivian siskot ottavat Jacksoniin yhteyttä nyt, isänsä kuoltua. Varhaiset tapausselostukset ovat kirjan alussa, Jackson ja nykyaika tulevat mukaan vasta myöhemmin. Kaikki nuo vanhat tapaukset kuitenkin vaikuttavat yhä niiden ihmisten mielissä, joiden läheiset ovat kuolleet tai kadonneet.

Jacksonin omassakin lapsuudenperheessä on sattunut vastaavanlainen tapaus, joka yhä vaivaa Jacksonin mieltä. Tärkeimmäksi tehtäväkseen hän näkee oman pienen tyttärensä suojelemisen, vaikka tytär nykyisin asuukin toisen miehen luona.

Vauhtia tai vaarallisia tilanteita tästä ei puutu, mikä minusta aina hiukan verottaa kirjan uskottavuutta. Atkinson on kuitenkin taitava kirjoittaja, joka käyttää perinteisen dekkarin kaavaa, mutta samalla nousee sen yli. Atkinsonin henkilöhahmot ovat niin koskettavia ja uskottavia, ettei tämä ns. korkeakirjallisuudenkaan joukossa kalpene ollenkaan. 

She did love them, she really did. She just couldn’t feel it.
They weren’t bonded together, they were like molecules, molecules that couldn’t bond together into stable elements and instead bounced around like bingo balls. She should have done science, not spend all her time with her head in novels. Novels gave you a completely false idea about life, they told lies and they implied there were endings when in reality there were no endings, everything just went on and on and on.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Englanninkielinen kirjallisuus

Venla Hiidensalo: Mediahuora

Mediahuora / Venla Hiidensalo. Otava, 2012. 411 s. 978-951-1-26086-8 (sid., pehmeäkantinen).

Mediahuora on armoton kuvaus journalismista nyky-Suomessa. Maria Vartiainen on vapaa toimittaja, hän tekee freelancerinä juttuja Lehdelle. Hänellä on joskus ollut idealistisia ajatuksia maailmanparantamisesta journalistiikan keinoin, mutta ne ajatukset ovat karisseet pois. Nyt hän olisi valmis uhraamaan julkisuusmyllyyn niin itsensä kuin ystävänsäkin, jos sellaisia vielä olisi. Läheisiä Marialla ei ole monta, vain kasvottomia Facebook-kavereita.

Lehti allekirjoituttaa avustajillaan sopimuksen, jossa kaikki oikeus avustajan tuottamaan materiaaliin annetaan lehdelle, mutta kaikki vastuu hänen nimellään julkaistusta materiaalista jää avustajalle itselleen. Maria allekirjoittaa, hän suostuu mihin vain, vaikka hänen kirjoittamansa jutut muuttuvat toimituspäällikön käsittelyssä aivan muuksi. Marian on suostuttava, jos aikoo kirjoittaa jatkossakin, koska hänellä ei ole oikeuksia, vain velvollisuuksia.

Äitinä Mariassa ei ole hurraamista, poika Perttu on kasvatettu minuuttipuurolla. Äitiyskin on Marialle suorittamista, mutta se ei vaadi huippusuorituksia kuten työ. Kun Perttu katoaa, poliisi ilmoittaa siitä äidille eikä toisinpäin, kuten kuvitella voisi.

Hiidensalon romaani on oivaltavaa analyysia nykymenosta, sillä on osumakohtansa, ehdottomasti. Kieli on sujuvaa ja kertomus etenee, vaikka liioittelua ja paisuttelua käytetäänkin tehokeinona. 400 sivua oli minulle kuitenkin liikaa. Kun päähenkilön tunteet ovat pahasti kateissa, häneen punaiseen mekkoonsa on vaikea asettua. Haastattelut seuraavat toisiaan, ihmisistä tulee karikatyyreja. Vähempikin olisi riittänyt.

Hukkaan heitettyä aikaa tämä ei silti ollut: kannattaa lukea.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kotimainen proosa

Raija Siekkinen: Saari

Saari : pienoisromaani / Raija Siekkinen. Otava, 1988. 127 s. 951-1-10296-6 (sid.).

Tämän pienoisromaanin haluaisin lukea toisenkin kerran. Kuvallinen ja pohdiskeleva kerronta, joka liikkuu nykyhetken ja muistojen välillä, vaatisi oikeastaan toisenkin lukukerran avautuakseen täysin. Hyvien kirjojen kohdalla tätä mietin, mutten käytännössä lue kirjaa kahta kertaa peräkkäin juuri koskaan.

Nainen – Paula – on muuttanut kesäksi saareen, on vienyt sinne kaikki tavaransa suunnittelematta syksyä. Hän on yksin ja kirjoittaa. Vastarannalla on talo, jossa näyttää asuvan yhdessä onnellinen perhe. Tosiasiassa perhe ei ole ehjä eikä onnellinen: sitä hallitsee vanheneva täti, joka pitää huolta pojista. Äiti on kuollut ja isä on usein poissa pitkiäkin aikoja. Täti ja pojat ihmettelevät outoa naista.

Katkeran tädin, jolla itselläänkin on kaukainen muisto saaresta ja rakkaudesta, kertoja hahmottelee tarkemmin vedoin kuin päähenkilö Paulan:

Hänen kuolemallaan ei ollut merkitystä: hän oli korvattavissa. Enää ei ollut mitään syytä kuolla: ja se merkitsi sitä, ettei ollut mitään syytä elää. Ja kuitenkin hän kuolisi, katoaisi ajasta ja muistista, eikä häntä koskaan olisi ollut.

Paula kutsuu saareen miehen. Hän haluaa viettää loppukesän yhdessä, mutta mies tulee vain pariksi päiväksi. Nousee myrsky, eikä mies pääse lähtemään. Mies on vihainen mutta ajattelee, että ellei tätä myrskyä olisi tullut, olisi tullut jokin toinen myrsky. Sillähän se on ohi.

Saari kertoo yksinäisyydestä ja kohtaamisen vaikeudesta. Lukija ei saa tietää Paulan elämästä paljonkaan, mutta näistä lyhyistä katkelmista muistoja ja tätä hetkeä käy hyvin ilmi sen yksinäisyys ja irrallisuus.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kotimainen proosa

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rautahuone

Harjunpää ja rautahuone / Matti Yrjänä Joensuu. Otava, 2010. 302 s. ISBN:978-951-1-24742-5 (sid.).

Matti Yrjänä Joensuun (1948–2011) viimeiseksi jäänyt kirja Harjunpää ja rautahuone on tyly ajankuva nyky-Suomesta. Itsekin poliisina toiminut Joensuu näyttää rikosylikonstaapeli Timo Harjunpään silmin sen kulissien takaisen Suomen, jota ei ole kaunis katsella.

Kirjassa näkökulma saattaa olla jopa raatokärpäsen, mutta Harjunpään ohella näkökulmahenkilönä on useimmiten Orvo Sipponen, sairaanhoitaja ja hieroja, jolla tuntuu olevan parantavat kädet. Sivubisneksenä Orvolla on myös naisasiakkaita, joiden luokse hän tekee kotikäyntejä. Yksi tällaisia palveluja käyttävä nainen löytyy murhattuna, ja Orvoakin epäillään.

Toinen asiakas, pyörätuolissa kulkeva Neea, alkaa merkitä Orvolle enemmän kuin asiakasta. Muuta kaunista Orvon elämässä ei olekaan. Hän asuu äitinsä ja isoisänsä kanssa, ja perheen ihmissuhteet ovat täysin vänkyrät. Äiti uhkailee itsemurhalla, Amiraaliksi kutsuttu isoisä kyykyttää Orvoa minkä ehtii. Orvolla on kiltti ja hoitava puolensa, mutta hänen sisällään on rautahuone.

Siinä missä hyväosaiset haluavat piiskaa ja sitomisleikkejä vaihtelun vuoksi, elämäntilanteeseen liittyvä toisten armoilla oleminen yhdistää Orvoa ja Neeaa. Neea käyttää pyörätuolia ja joutuu kestämään isänsä uuden vaimon alentuvaa asennetta. Orvo kävelee omin jaloin, mutta äiti ja isoisä pitävät häntä otteessaan. Sekä Orvo että Neea joutuvat kirjassa myös tilapäisemmin ja sattumalta hyvin rumasti hyväksikäytetyiksi eivätkä selviä näistä tapahtumista. He ovat todellisia uhreja tässä tarinassa.

Kesäisen Helsingin ja henkilöhahmojen kuvaus on vivahteikasta. Kesäinen Helsinki on kuitenkin vain verho sille brutaalille todellisuudelle, jonka rikospoliisi joutuu näkemään. Joensuun Harjunpää säilyttää kuitenkin loppuun asti inhimillisyytensä ja kykynsä empatiaan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kotimainen proosa