Kate Atkinson: Case histories

Case histories : [a novel] / Kate Atkinson. Doubleday, 2004. 304 s. ISBN: 0-385-60799-7 (sid.).

Case histories on Kate Atkinsonin ensimmäinen Jackson Brodie -dekkari. Se ilmestyi alun perin vuonna 2004 ja suomeksi viime vuonna nimellä Ihan tavallisena päivänä. Brodie kakkonen (One good turn, 2006) ilmestyy pian suomeksi nimellä Kaikkein vähäpätöisin asia.

Päähenkilö Jackson on entinen sotilas ja poliisi, nykyinen yksityisetsivä. Karskin pinnan alla hänellä on hyvä sydän. Hän etsii yksinäisen vanhuksen kadonneita kissoja, tai ainakin käy kuuntelemassa tämän murheet, vaikkei nuuka muori maksa penniäkään. Monet hukassa olevat – tai heidän omaisensa – ottavat häneen yhteyttä.

Pääosa Jacksonin jutuista on vanhoja, ja Case histories siirtyykin ongelmitta aikatasolta toiseen. Pikkuisen Olivian katoaminen sattui vuonna 1970, mutta Olivian siskot ottavat Jacksoniin yhteyttä nyt, isänsä kuoltua. Varhaiset tapausselostukset ovat kirjan alussa, Jackson ja nykyaika tulevat mukaan vasta myöhemmin. Kaikki nuo vanhat tapaukset kuitenkin vaikuttavat yhä niiden ihmisten mielissä, joiden läheiset ovat kuolleet tai kadonneet.

Jacksonin omassakin lapsuudenperheessä on sattunut vastaavanlainen tapaus, joka yhä vaivaa Jacksonin mieltä. Tärkeimmäksi tehtäväkseen hän näkee oman pienen tyttärensä suojelemisen, vaikka tytär nykyisin asuukin toisen miehen luona.

Vauhtia tai vaarallisia tilanteita tästä ei puutu, mikä minusta aina hiukan verottaa kirjan uskottavuutta. Atkinson on kuitenkin taitava kirjoittaja, joka käyttää perinteisen dekkarin kaavaa, mutta samalla nousee sen yli. Atkinsonin henkilöhahmot ovat niin koskettavia ja uskottavia, ettei tämä ns. korkeakirjallisuudenkaan joukossa kalpene ollenkaan. 

She did love them, she really did. She just couldn’t feel it.
They weren’t bonded together, they were like molecules, molecules that couldn’t bond together into stable elements and instead bounced around like bingo balls. She should have done science, not spend all her time with her head in novels. Novels gave you a completely false idea about life, they told lies and they implied there were endings when in reality there were no endings, everything just went on and on and on.

Venla Hiidensalo: Mediahuora

Mediahuora / Venla Hiidensalo. Otava, 2012. 411 s. 978-951-1-26086-8 (sid., pehmeäkantinen).

Mediahuora on armoton kuvaus journalismista nyky-Suomessa. Maria Vartiainen on vapaa toimittaja, hän tekee freelancerinä juttuja Lehdelle. Hänellä on joskus ollut idealistisia ajatuksia maailmanparantamisesta journalistiikan keinoin, mutta ne ajatukset ovat karisseet pois. Nyt hän olisi valmis uhraamaan julkisuusmyllyyn niin itsensä kuin ystävänsäkin, jos sellaisia vielä olisi. Läheisiä Marialla ei ole monta, vain kasvottomia Facebook-kavereita.

Lehti allekirjoituttaa avustajillaan sopimuksen, jossa kaikki oikeus avustajan tuottamaan materiaaliin annetaan lehdelle, mutta kaikki vastuu hänen nimellään julkaistusta materiaalista jää avustajalle itselleen. Maria allekirjoittaa, hän suostuu mihin vain, vaikka hänen kirjoittamansa jutut muuttuvat toimituspäällikön käsittelyssä aivan muuksi. Marian on suostuttava, jos aikoo kirjoittaa jatkossakin, koska hänellä ei ole oikeuksia, vain velvollisuuksia.

Äitinä Mariassa ei ole hurraamista, poika Perttu on kasvatettu minuuttipuurolla. Äitiyskin on Marialle suorittamista, mutta se ei vaadi huippusuorituksia kuten työ. Kun Perttu katoaa, poliisi ilmoittaa siitä äidille eikä toisinpäin, kuten kuvitella voisi.

Hiidensalon romaani on oivaltavaa analyysia nykymenosta, sillä on osumakohtansa, ehdottomasti. Kieli on sujuvaa ja kertomus etenee, vaikka liioittelua ja paisuttelua käytetäänkin tehokeinona. 400 sivua oli minulle kuitenkin liikaa. Kun päähenkilön tunteet ovat pahasti kateissa, häneen punaiseen mekkoonsa on vaikea asettua. Haastattelut seuraavat toisiaan, ihmisistä tulee karikatyyreja. Vähempikin olisi riittänyt.

Hukkaan heitettyä aikaa tämä ei silti ollut: kannattaa lukea.

Raija Siekkinen: Saari

Saari : pienoisromaani / Raija Siekkinen. Otava, 1988. 127 s. 951-1-10296-6 (sid.).

Tämän pienoisromaanin haluaisin lukea toisenkin kerran. Kuvallinen ja pohdiskeleva kerronta, joka liikkuu nykyhetken ja muistojen välillä, vaatisi oikeastaan toisenkin lukukerran avautuakseen täysin. Hyvien kirjojen kohdalla tätä mietin, mutten käytännössä lue kirjaa kahta kertaa peräkkäin juuri koskaan.

Nainen – Paula – on muuttanut kesäksi saareen, on vienyt sinne kaikki tavaransa suunnittelematta syksyä. Hän on yksin ja kirjoittaa. Vastarannalla on talo, jossa näyttää asuvan yhdessä onnellinen perhe. Tosiasiassa perhe ei ole ehjä eikä onnellinen: sitä hallitsee vanheneva täti, joka pitää huolta pojista. Äiti on kuollut ja isä on usein poissa pitkiäkin aikoja. Täti ja pojat ihmettelevät outoa naista.

Katkeran tädin, jolla itselläänkin on kaukainen muisto saaresta ja rakkaudesta, kertoja hahmottelee tarkemmin vedoin kuin päähenkilö Paulan:

Hänen kuolemallaan ei ollut merkitystä: hän oli korvattavissa. Enää ei ollut mitään syytä kuolla: ja se merkitsi sitä, ettei ollut mitään syytä elää. Ja kuitenkin hän kuolisi, katoaisi ajasta ja muistista, eikä häntä koskaan olisi ollut.

Paula kutsuu saareen miehen. Hän haluaa viettää loppukesän yhdessä, mutta mies tulee vain pariksi päiväksi. Nousee myrsky, eikä mies pääse lähtemään. Mies on vihainen mutta ajattelee, että ellei tätä myrskyä olisi tullut, olisi tullut jokin toinen myrsky. Sillähän se on ohi.

Saari kertoo yksinäisyydestä ja kohtaamisen vaikeudesta. Lukija ei saa tietää Paulan elämästä paljonkaan, mutta näistä lyhyistä katkelmista muistoja ja tätä hetkeä käy hyvin ilmi sen yksinäisyys ja irrallisuus.

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rautahuone

Harjunpää ja rautahuone / Matti Yrjänä Joensuu. Otava, 2010. 302 s. ISBN:978-951-1-24742-5 (sid.).

Matti Yrjänä Joensuun (1948–2011) viimeiseksi jäänyt kirja Harjunpää ja rautahuone on tyly ajankuva nyky-Suomesta. Itsekin poliisina toiminut Joensuu näyttää rikosylikonstaapeli Timo Harjunpään silmin sen kulissien takaisen Suomen, jota ei ole kaunis katsella.

Kirjassa näkökulma saattaa olla jopa raatokärpäsen, mutta Harjunpään ohella näkökulmahenkilönä on useimmiten Orvo Sipponen, sairaanhoitaja ja hieroja, jolla tuntuu olevan parantavat kädet. Sivubisneksenä Orvolla on myös naisasiakkaita, joiden luokse hän tekee kotikäyntejä. Yksi tällaisia palveluja käyttävä nainen löytyy murhattuna, ja Orvoakin epäillään.

Toinen asiakas, pyörätuolissa kulkeva Neea, alkaa merkitä Orvolle enemmän kuin asiakasta. Muuta kaunista Orvon elämässä ei olekaan. Hän asuu äitinsä ja isoisänsä kanssa, ja perheen ihmissuhteet ovat täysin vänkyrät. Äiti uhkailee itsemurhalla, Amiraaliksi kutsuttu isoisä kyykyttää Orvoa minkä ehtii. Orvolla on kiltti ja hoitava puolensa, mutta hänen sisällään on rautahuone.

Siinä missä hyväosaiset haluavat piiskaa ja sitomisleikkejä vaihtelun vuoksi, elämäntilanteeseen liittyvä toisten armoilla oleminen yhdistää Orvoa ja Neeaa. Neea käyttää pyörätuolia ja joutuu kestämään isänsä uuden vaimon alentuvaa asennetta. Orvo kävelee omin jaloin, mutta äiti ja isoisä pitävät häntä otteessaan. Sekä Orvo että Neea joutuvat kirjassa myös tilapäisemmin ja sattumalta hyvin rumasti hyväksikäytetyiksi eivätkä selviä näistä tapahtumista. He ovat todellisia uhreja tässä tarinassa.

Kesäisen Helsingin ja henkilöhahmojen kuvaus on vivahteikasta. Kesäinen Helsinki on kuitenkin vain verho sille brutaalille todellisuudelle, jonka rikospoliisi joutuu näkemään. Joensuun Harjunpää säilyttää kuitenkin loppuun asti inhimillisyytensä ja kykynsä empatiaan.

Craig Thompson: Habibi

Habibi / Craig Thompson. Like, 2012. Suomennos Ida Takala. 655 s. ISBN: 978-952-01-0743-7  (sid.).

Craig Thompsonin Habibi on Tietäväisen Näkymättömien käsien tavoin suurteos sarjakuvien joukossa. Se on kuvineen ja tarinoineen ehtymätön aarrearkku.

Habibin kertojana on Dodola, sateen jumalattaren mukaan nimetty tyttö, joka ei saa tanssillaan kipeästi kaivattua sadetta aikaiseksi. Hänet myydään lapsivaimoksi kirjanoppineelle miehelle, joka opettaa Dodolan lukemaan ja kirjoittamaan sekä ennen kaikkea rakastamaan tarinoita.

Alkua ja loppua lukuun ottamatta tarina ei etene kronologisesti. Dodola muistelee elämänsä kulkua ja samalla selviää, mitä on tapahtunut. Tapahtumien kulun vähittäinen selviäminen palkitsee lukijaa. Samalla tutustutaan islamilaiseen tarinaperinteeseen melkein tuhannen ja yhden yön tapaan.

Tekijä on mieltynyt arabialaiseen kirjoitukseen ja ornamentiikkaan, hän varioi loputtomiin kirjainten visuaalista mutta myös symbolista tasoa. Hän näyttää yhtymäkohtia kristinuskon ja islamin kertomuksissa – niitä on runsaasti. Seksuaalinen väkivalta ja alistaminen, jonka kohteeksi Dodola joutuu, on julmaa ja sitä kuvataan paikoin yksityiskohtaisesti. Teos on myös hyvin kantaaottava kuvatessaan roskiin hukkuvaa maapalloa ja monenmoisia hyväksikäyttäjiä.

Ennen kaikkea Habibi – nimen merkitys on ”rakkaani” – on kuitenkin kaunis, ajaton tarina rakkaudesta ja toivosta.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Teemestarin kirja / Emmi Itäranta. Teos, 2012. 265 s. ISBN: 978-951-851-443-8 (sid.).

 

Emmi Itärannan esikoisteos Teemestarin kirja kertoo ajasta meidän jälkeemme (7. vuosisata vanhan Qianin aikaa). Öljy on loppunut maailmasta ja puhdas vesi on niin vähissä, että sen käyttöä säännöstellään ankarasti. Ilmasto on lämmennyt niin, että Pohjois-Suomessa on kuuma. Meret ovat nousseet ja muovanneet kartan uusiksi. Meidän elämäntapamme on selvästi johtanut katastrofiin, jonka seurausten keskellä kirjassa eletään. Liian tarkasti kaikkea ei kuitenkaan ole selitetty, vain sen verran kuin on tarpeen.

 

Noria valmistuu suvun perinteiden mukaan teemestariksi ja samalla hänestä tulee salaisen lähteen vartija. Suvun perinteet vaativat lähteen vaalimista, mutta kylässä lapsia sairastuu puhtaan veden puutteesta. Kenelle vesi kuuluu? Norian teemestarisuvulle, vai armeijalle, joka sen käyttöä valvoo, vai kyläläisille, kaikille?

 

Tarinan ajan ja meidän aikamme välillä on hämärän vuosisata, jonka aikana nykyinen kulttuurimme on kadonnut. Norian aikana siitä ei ole enää tietoa. Jäljellä ovat vain valtavat muovihaudat merkkinä ajasta, jolloin öljyä vielä riitti. Muovihaudasta Noria löytää ystävänsä kanssa myös cd-levyjä ja keksii niiden tarkoituksen. He saavat tietoa tutkimusmatkasta seudulle, jossa saattaisi vieläkin olla puhdasta vettä.

 

Teemestarin kirja on dystopia, jossa on jännärin piirteitä. Parasta siinä on kuitenkin kieli, joka virtaa kuulaana ja kirkkaana kuin vesi. Kaunista ja pohdituttavaa. Tämä kirja kannattaa lukea, uskoipa tämän kaltaiseen tulevaisuuteen tai ei. Näinkin voisi käydä.

 

Kuolema on veden liittolainen. Niitä ei voi erottaa toisistaan, eikä niistä kumpaakaan voi erottaa meistä, sillä niistä meidät on lopulta tehty: veden muuttuvaisuudesta ja kuoleman läheisyydestä. Vedellä ei ole alkua tai loppua, mutta kuolemalla on molemmat. Kuolema on molemmat. Toisinaan kuolema kulkee kätkettynä veteen, ja toisinaan vesi karkottaa kuoleman, mutta ne kulkevat aina yhdessä, maailmassa ja meissä.

Toni Morrison: Sula

Sula / Toni Morrison. New American Library, 1982. ISBN: 0-452-25333-0 (nid.).

Now Nel was one of them. One of the spiders whose only thought was the next rung of the web, who dangled in dark dry places suspended by their own spittle, more terrified of the free fall than the snake’s breath below.

Yhdysvaltalaisen Nobel-palkitun Toni Morrisonin romaani Sula ilmestyi vuonna 1973. Suomeksi se on julkaistu samannimisenä Seppo Loposen suomentamana vuonna 1995.

Sula sijoittuu ohiolaiseen Medallionin kaupunkiin, jonka kukkulalla, Pohja-nimisessä kaupunginosassa, asuvat mustat. Kertomus alkaa vuodesta 1919, jolloin Shadrack palaa sodasta kotikaupunkiinsa. Mieleltään haavoittunut Shadrack pelkää kuoleman tulevan omia aikojaan, ja päättää julistaa vuosittain itsemurhapäivän, johon murhat ja itsemurhat tulisi keskittää. Shadrack on karnevalistinen hahmo, mökissään yksin asuva erakko, joka on kuitenkin yhteisölle tärkeä.

Yhteisön kuvauksen lisäksi tarina kertoo Sulan ja Nelin ystävyydestä. Molemmat ovat yksinäisiä lapsia. Nel elää ylemmyydentuntoisen äitinsä hoivissa, Sula taas talossa, jota hallitsee yksijalkainen isoäiti Eva. Sulan äiti Hannah on jäänyt leskeksi mutta miehiä hänellä riittää, enimmäkseen tosin ystävättärien aviomiehiä. Lisäksi taloudessa asuu vakituisemmin tai väliaikaisemmin monia muitakin, kuten kolme poikaa, joille kaikille Eva on antanut nimen Dewey. Lopulta deweyt, niin erinäköisiä kuin ovatkin, sulautuvat kaikkien mielessä yhtenäiseksi deweyjoukoksi, josta yhtä poikaa ei erota toisesta.

Kun Sula palaa takaisin Pohjaan, tapahtuu asioita, joiden takia häntä aletaan pitää pahana. Yhteisö tarvitsee Sulan pahuutta yhdistääkseen voimansa yhteistä vihollista vastaan. He tarvitsevat Sulan pahuutta pysyäkseen itse hyvinä. Sula on omalla passiivisella tavallaan mustan naisen vapautumisen airut. Hän on jotakin aivan muuta kuin mustalta naiselta odotetaan: hän ei ole seksuaalisesti pidättyväinen eikä huolehdi muista ihmisistä vaan pelkästään itsestään. Kaikkein kauheinta ja inhottavinta yhteisön silmissä on kuitenkin se ajatus, että Sula harrastaisi seksiä myös valkoisten miesten kanssa.

Minuun Sula teki vaikutuksen. Se kokoaa yhteen mustien yhteisöllisyyden, naisen vapautumisen, ystävyyden, äidinrakkauden, hyvyyden ja pahuuden teemoja. Sen kerronta lähenee maagista realismia ja on aistivoimaista, kuvallista ja moneen suuntaan haarovaa. Sula ei ole pitkä kirja mutta se jää elämään mieleen.

Jorma Korpela: Kenttävartio

Kenttävartio / Jorma Korpela. WSOY, 1983. 212 s. ISBN: 951-0-11787-0 (nid.).

Ihan oikeaa sotakirjaa en ole tainnut lukeakaan sen koommin, kun kouluaikoina luin Tuntemattoman sotilaan. Sota-aikaan sijoittuvia kirjoja olen lukenut pilvin pimein, mutta sellaiset, joissa päähenkilöinä ovat rintamamiehet, ovat jääneet vähiin. Kenttävartio ei kuitenkaan ole perinteinen sotakirja. Siinä ei kuvata taisteluita juuri ollenkaan. Sankareita siitä on vaikea löytää, Korpelan hahmot everstistä sotamieheen ovat pelkkiä ihmisiä.

Kenttävartion toimista vastaa vänrikki Arkko, joka usein saa divisioonasta kuulla kunniansa. Vartioon Kukkulalle tulee kaksi uutta miestä, sotamies Sopanen ja korpraali Hintikka. Sopanen aiheuttaa väärän hälytyksen heti ensimmäisenä vartioyönään, mikä kuumentaa tunteita divisioonassa asti. Hintikka taas haluaa toimia oman järkensä ja omantuntonsa mukaan. Sellainen ei sodassa käy päinsä, ja siksi kouluja käynyt Hintikka joutuu esimiestensä hampaisiin.

No niin, se mies on siirrettävä etulinjaan, se on paras lääke sellaisille rivimiehille joilla on omia mielipiteitä, kyllä ne siellä karisevat, hän lisäsi ja teki heti ratkaisun, teki sen noin ykskaks vaistonvaraisesti, ratkaisi pulmallisen asian noin nopeasti, samaan tapaan kuin Napoleon avasi Gordionin solmun – vai oliko se Aleksanteri Suuri, taisi ollakin Aleksanteri, kenraali ei sitä niin tarkkaan muistanut, siitä kun oli niin kauan kun hän oli sen koulussa lukenut.

Kenttävartion parasta antia ovat dialogit. Vartiomiehet puivat asioita keskenään, joka mies sanoo oman kantansa. Vähitellen keskustelun kautta päädytään johonkin vallitsevaan näkemykseen asioista. Kenttävartiomies ei ole yksin, korsussa ainakaan. Tämä ei kuitenkaan ole se tapa jolla asiat sodassa hoidetaan. Kaikki eivät saa ääntään kuuluviin, vaan aina on joku joka määrää. Määräysvalta on tärkeää säilyttää, mutta vastuu ei aina määrääjiä miellytä. Periaatteessa määrääjä myös vastaa seurauksista, mutta syyllisyys tuntuu aina olevan neuvottelukysymys. Käytännössä määräävässä asemassa olevat voivat määrätä myös syypääksi jonkun muun.

Sen jälkeen kun epäilty tuodaan rykmenttiin kuulusteltavaksi, tapahtumat etenevät ehkä liiankin nopeasti. Tuntuu kuin lopussa olisi tullut kiire ja kirjailija olisi vain halunnut saada käsikirjoituksen käsistään, mikä on tietysti ihan mahdollista. Loppu olisi saattanut olla tehokkaampi, jos kirja olisi päättynyt teloitukseen. Onhan dickensiläinen haamukin tietysti ihan hauska.

Jorma Korpela (1910–64) kirjoitti vain neljä romaania. Kenttävartio jäi hänen viimeisekseen, kirjailija sai sen valmiiksi juuri ennen kuolemaansa. Korpelan näkemys pienestä ihmisestä koneiston osana on tavattoman pessimistinen. Tarinaa lämmittää kuitenkin huumori ja ymmärtävä suhtautuminen koneiston rattaissa pyöriviin ihmisiin.

Emma Donoghue: Room

Room : a novel / Emma Donoghue. Picador 2011. 400 s. ISBN: 978-0-330-51902-1 (nid.).

 

Tämän kirjan ehdin nipin napin lukea ennen kuin se ilmestyi suomeksi; Tammi on juuri julkaissut Huoneen Sari Karhulahden suomentamana. Room tavoitteli sekä Booker- että Orange-palkintoa ja pääsi bestseller-listoille ilmestyessään vuonna 2010. Heti alkuun on varoitettava, ettei kirjaa oikein malta laskea käsistään kun sen kerran on aloittanut. On pakko saada selville, miten Jackille ja hänen äidilleen käy.

 

Kirjan kertoja on siis viisivuotias Jack, joka elää äitinsä kanssa yhdessä muutaman neliön huoneessa. Huone on Jackin koko maailma, hän ei ole koskaan käynyt sen ulkopuolella. Huoneessa on myös televisio, mutta mikään televisiossa näkyvä ei ole totta. Vain huone on totta, kaikki huoneessa oleva, ja Jack ja äiti. Old Nick, joka käy äidin luona öisin, on ehkä puoliksi totta. Jack on piilossa vaatekaapissa vierailujen ajan. Kattoikkunasta näkyy palanen taivasta, mutta se on jo ulkoavaruutta.

 

Donoghue on sujahtanut lapsen nahkoihin uskomattoman hienosti. Jack on tavattoman lahjakas ja paikoin pikkuvanhakin viisivuotias, mutta silti täysin uskottava pieni poika. Lukija tajuaa omalla elämänkokemuksellaan Jackin ja äidin järkyttävän tilanteen pian, mutta Jack ei itse näe tilanteessaan mitään kummallista. Lukija ymmärtää myös äidin motiivit ja käytöksen usein paremmin kuin Jack:

 

There’s light flashing at me, it stabs my eyes. I look out of Duvet but squinting. Ma standing beside Lamp and everything bright, then snap and dark again. Light again, she makes it last three seconds then dark, then light for just a second. Ma’s staring up at Skylight. Dark again. She does this in the night, I think it helps her get to sleep again.

 

Tuntuu uskomattomalta, että äiti on kyennyt luomaan Jackin elämästä näinkin turvallista ja Jack on kasvanut taitavaksi ja tasapainoiseksi pojaksi. Yksi selitys on siinä, että äiti on omistautunut ja kyennyt omistautumaan Jackille. Jack on saanut äidin jakamattoman huomion. Toisinaan äidillä on kuitenkin päiviä, jolloin hän vain makaa sängyssä, mutta Jack tietää sen olevan ohimenevää.

 

Jackin kertomuksesta käy ilmi, kuinka Jackin syntymä on pelastanut äidin. Jack on antanut uuden tarkoituksen äidin elämälle, josta vankeuden myötä tuli merkityksetöntä. Jackin myötä syntyi toivo, joka versoi kuin Jaakon pavunvarsi. Arvosteluissa kerrotaan tämän olevan kirja äidinrakkaudesta. Niinkin kyllä, mutta ennen kaikkea tämä on kirja Jackin rakkaudesta äitiin. Kirja siitä, miten tuo uskomaton pieni supersankari pelastaa äidin ensin kerran, sitten toisen ja kenties kolmannenkin.

 

Näin jännittävä, liikuttava ja salaviisas kirja kannattaa lukea.

Katja Kettu: Kätilö

Kätilö : romaani / Katja Kettu. WSOY 2011. 348 s. 978-951-0-38200-4 (sid.).

Katja Ketun Kätilö on Lapin sodan aikainen rakkaustarina. Rakkaus on väkevä kuin kuolema, eikä tässä kirjassa ole muutakaan laimeaa. Tarinalla on kolme kertojaa: kätilö, saksalais-suomalainen upseeri Johann Angelhurst ja Palonaama, vakooja Kuolleen miehen vuonolta.

Kätilö on yhteisössään hyljeksitty yksinäinen ja mahoksi arveltu nainen, joka hyväksytään siksi, että hän toimii kätilönä ja osaa parantaa. Häntä kutsutaan Vikasilmäksi, mutta Johannekselle hän on Villisilmä. Villisilmä haluaa Johanneksen, mitään muuta hän ei pyydä. Villisilmän rakkaudessa Johannesta kohtaan on sellaista suuren kohtalon tuntua, joka ei ehkä ole nykypäivää, mutta tässä tarinassa se kuuluu asiaan. Sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallittua, vai onko?

Tämän mie otan. Toista en vaadi.
Ja vasta myöhemmin ymmärsin, ettei Jumalan kanssa tehdä tuollaisia sopimuksia. Eikä koskaan pitäisi koettaa väkisin ottaa sellaista, mitä Jumala ei hyvyydessään aio muille jakaa. Lainata korkeintaan, mutta siitäkin saa maksaa hinnan ja se hinta on elinikäinen kärsimys. 

Kätilö seuraa Johannesta saksalaisten vankileirille, jonne virtaa venäläisvankeja. Hän pääsee lopulta selville myös Operaatio Navetan synkistä salaisuuksista. Myöhemmin Johannes ja Villisilmä kohtaavat Kuolleen miehen vuonolla, jossa on arkullinen Kuolleen miehen muistiinpanoja. Monipolvisen tarinan jännite kantaa ensimmäisestä lauseesta viimeiseen, ja kaikki sodanaikaiset yksityiskohdat ovat vaatineet runsaasti taustatyötä.

Hienon tarinan lisäksi kirja hurmaa ilmaisuvoimaisella Lapin murteella. Jo pari kuukautta sitten uutisoitiin, että Kätilön käännösoikeudet oli myyty kahdeksaan maahan. Kirja sai Kalevi Jäntin palkinnon, ja se valittiin juuri Blogistanian Finlandia-voittajaksi. Elokuvakin on tulossa. Kätilö on toden totta elämys, joka intensiteetillään tunkee lukijan ihon alle.