Saari : pienoisromaani / Raija Siekkinen. Otava, 1988. 127 s. 951-1-10296-6 (sid.).
Tämän pienoisromaanin haluaisin lukea toisenkin kerran. Kuvallinen ja pohdiskeleva kerronta, joka liikkuu nykyhetken ja muistojen välillä, vaatisi oikeastaan toisenkin lukukerran avautuakseen täysin. Hyvien kirjojen kohdalla tätä mietin, mutten käytännössä lue kirjaa kahta kertaa peräkkäin juuri koskaan.
Nainen – Paula – on muuttanut kesäksi saareen, on vienyt sinne kaikki tavaransa suunnittelematta syksyä. Hän on yksin ja kirjoittaa. Vastarannalla on talo, jossa näyttää asuvan yhdessä onnellinen perhe. Tosiasiassa perhe ei ole ehjä eikä onnellinen: sitä hallitsee vanheneva täti, joka pitää huolta pojista. Äiti on kuollut ja isä on usein poissa pitkiäkin aikoja. Täti ja pojat ihmettelevät outoa naista.
Katkeran tädin, jolla itselläänkin on kaukainen muisto saaresta ja rakkaudesta, kertoja hahmottelee tarkemmin vedoin kuin päähenkilö Paulan:
Hänen kuolemallaan ei ollut merkitystä: hän oli korvattavissa. Enää ei ollut mitään syytä kuolla: ja se merkitsi sitä, ettei ollut mitään syytä elää. Ja kuitenkin hän kuolisi, katoaisi ajasta ja muistista, eikä häntä koskaan olisi ollut.
Paula kutsuu saareen miehen. Hän haluaa viettää loppukesän yhdessä, mutta mies tulee vain pariksi päiväksi. Nousee myrsky, eikä mies pääse lähtemään. Mies on vihainen mutta ajattelee, että ellei tätä myrskyä olisi tullut, olisi tullut jokin toinen myrsky. Sillähän se on ohi.
Saari kertoo yksinäisyydestä ja kohtaamisen vaikeudesta. Lukija ei saa tietää Paulan elämästä paljonkaan, mutta näistä lyhyistä katkelmista muistoja ja tätä hetkeä käy hyvin ilmi sen yksinäisyys ja irrallisuus.
Lainatädin lukuvinkit 