Jorma Korpela: Kenttävartio

Kenttävartio / Jorma Korpela. WSOY, 1983. 212 s. ISBN: 951-0-11787-0 (nid.).

Ihan oikeaa sotakirjaa en ole tainnut lukeakaan sen koommin, kun kouluaikoina luin Tuntemattoman sotilaan. Sota-aikaan sijoittuvia kirjoja olen lukenut pilvin pimein, mutta sellaiset, joissa päähenkilöinä ovat rintamamiehet, ovat jääneet vähiin. Kenttävartio ei kuitenkaan ole perinteinen sotakirja. Siinä ei kuvata taisteluita juuri ollenkaan. Sankareita siitä on vaikea löytää, Korpelan hahmot everstistä sotamieheen ovat pelkkiä ihmisiä.

Kenttävartion toimista vastaa vänrikki Arkko, joka usein saa divisioonasta kuulla kunniansa. Vartioon Kukkulalle tulee kaksi uutta miestä, sotamies Sopanen ja korpraali Hintikka. Sopanen aiheuttaa väärän hälytyksen heti ensimmäisenä vartioyönään, mikä kuumentaa tunteita divisioonassa asti. Hintikka taas haluaa toimia oman järkensä ja omantuntonsa mukaan. Sellainen ei sodassa käy päinsä, ja siksi kouluja käynyt Hintikka joutuu esimiestensä hampaisiin.

No niin, se mies on siirrettävä etulinjaan, se on paras lääke sellaisille rivimiehille joilla on omia mielipiteitä, kyllä ne siellä karisevat, hän lisäsi ja teki heti ratkaisun, teki sen noin ykskaks vaistonvaraisesti, ratkaisi pulmallisen asian noin nopeasti, samaan tapaan kuin Napoleon avasi Gordionin solmun – vai oliko se Aleksanteri Suuri, taisi ollakin Aleksanteri, kenraali ei sitä niin tarkkaan muistanut, siitä kun oli niin kauan kun hän oli sen koulussa lukenut.

Kenttävartion parasta antia ovat dialogit. Vartiomiehet puivat asioita keskenään, joka mies sanoo oman kantansa. Vähitellen keskustelun kautta päädytään johonkin vallitsevaan näkemykseen asioista. Kenttävartiomies ei ole yksin, korsussa ainakaan. Tämä ei kuitenkaan ole se tapa jolla asiat sodassa hoidetaan. Kaikki eivät saa ääntään kuuluviin, vaan aina on joku joka määrää. Määräysvalta on tärkeää säilyttää, mutta vastuu ei aina määrääjiä miellytä. Periaatteessa määrääjä myös vastaa seurauksista, mutta syyllisyys tuntuu aina olevan neuvottelukysymys. Käytännössä määräävässä asemassa olevat voivat määrätä myös syypääksi jonkun muun.

Sen jälkeen kun epäilty tuodaan rykmenttiin kuulusteltavaksi, tapahtumat etenevät ehkä liiankin nopeasti. Tuntuu kuin lopussa olisi tullut kiire ja kirjailija olisi vain halunnut saada käsikirjoituksen käsistään, mikä on tietysti ihan mahdollista. Loppu olisi saattanut olla tehokkaampi, jos kirja olisi päättynyt teloitukseen. Onhan dickensiläinen haamukin tietysti ihan hauska.

Jorma Korpela (1910–64) kirjoitti vain neljä romaania. Kenttävartio jäi hänen viimeisekseen, kirjailija sai sen valmiiksi juuri ennen kuolemaansa. Korpelan näkemys pienestä ihmisestä koneiston osana on tavattoman pessimistinen. Tarinaa lämmittää kuitenkin huumori ja ymmärtävä suhtautuminen koneiston rattaissa pyöriviin ihmisiin.

Julian Barnes: The sense of an ending

The sense of an ending / Julian Barnes. Jonathan Cape 2011. 150 s. ISBN: 978-0-224-09415-3 (sid.).

Tämän vuoden Booker-palkinnon voittanut kirja, Julian Barnesin The sense of an ending, on tutkimusmatka muistiin ja henkilökohtaiseen historiaan. Kirjan alussa neljä kaverusta miettii historian tunnilla, mitä on historia. Lopussa yhdellä heistä, kertoja Tonylla, on takanaan pitkästi henkilökohtaista historiaa, johon hänellä ei ole suurempaa syytä olla tyytymätön ennen kuin eräs yhteydenotto saa hänet miettimään elämänsä kulkua tarkemmin.

Again, I must stress that this is my reading now of what happened then. Or rather, my memory now of my reading then of what was happening at the time.

Kaveruksista fiksuin, Adrian, sai stipendin Cambridgeen, Tony päätyi Bristoliin opiskelemaan historiaa. Elämä sujui odotetusti: työ, avioliitto, tyttären syntymä, avioero… Elämä on melko harmitonta ja harmiton on Tonykin. Yllättäen  käy ilmi, että ensimmäinen tyttöystävä Veronica näkee asian toisin. Hänellä on todiste siitä, että Tonyn pahantahoisuudella on ollut karmeita seurauksia. 40 vuotta sitten tapahtunut ei ole Tonylle lainkaan yhdentekevää, vaan hän yrittää saada asian selvitettyä, päästä sinuiksi menneisyytensä kanssa.

I survived. ’He survived to tell the tale’ – that’s what people say, don’t they? History isn’t the lies of the victors, as I once glibly assured Old Joe Hunt; I know that now. It’s more the memories of the survivors, most of whom are neither victorious nor defeated.

Barnes on voittonsa ansainnut. Hän käsittelee historiaa, muistoja ja muistia filosofisesti, ja samalla kirja taipuu psykologisen trillerin suuntaan kun Tony yrittää selvittää, mitä tapahtui todella, kuka oli syyllinen ja millä perusteella. Loppuratkaisua en olisi arvannut: olin lukemani perusteella kuvitellut aivan muuta. Ratkaisu tuntui jopa hiukan epäuskottavalta. Enkä liioin osannut täysin samastua Tonyn syyllisyydentunteisiin koska epäilen, josko yhtä kirjettä voisi todella pitää syynä tragedioihin. Viisas ja viehättävä pieni kirja joka tapauksessa.