Aihearkisto: Käännösproosa

Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken

vielä joskusDaniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken. Gummerus, 2014. 200 s. ISBN: 978-951-20-9044-0. Alkuteos: Irgendwann werden wir uns alles erzählen, 2011. Suomentanut Ilona Nykyri.

Saksalaisen Daniela Krienin esikoisromaanissa Vielä joskus kerromme kaiken 16-vuotias Maria on muuttanut poikaystävä Johanneksen maatilalle. Hän lukee Karamazovin veljeksiä ja jää pois koulusta. Hän oppii vähitellen tekemään tilan töitä ja Johanneksen perhe alkaa pitää häntä perheenjäsenenä. Samaan aikaan muurit murtuvat ja Saksat yhdistyvät. Historiallinen tilanne nähdään tavallisten itäsaksalaisten silmin.

Arkiseen eloon tulee tummempia sävyjä, kun naapuritilan epävakaan oloinen Henner viettelee Marian ja he aloittavat salaisen suhteen. Hennerillä ei ole muita kuin Maria, ja hevosensa, koiransa, kirjansa, surunsa. Viinan ja muut naiset hän aikoo jättää. Mariallakaan ei ole enää muita, jos hän valitsee Hennerin.

Salaisten kohtaamisten lomassa Maria joutuu valehtelemaan Brennereille ja kamppailemaan syyllisyydentunteiden kanssa. Johannes ei huomaa mitään. Hän on aloittanut valokuvauksen ja näkee Marian enää linssin läpi.

En ehkä sanoisi, että tämä on ”aisteille kirjoitettu tarina”, vaikka kesäpäivä on uhkaavan kuuma ja vilja tuleentuu pellolla. Kerronnassa on jotakin naiivia, mutta onhan kertoja teini-ikäinen. Helppo ja luettava tarina mutta kaunis silti, ei lainkaan heppoinen. Valehtelun helppoudesta, kaksoiselämästä, päätöksenteon vaikeudesta. Ehkä kuitenkin Deus ex machina -tyylinen loppuratkaisu on siinä mielessä heppoinen, ettei Maria joudu todella valitsemaan eikä elämään valintansa ja sen seurausten kanssa. Elämässä yleensä joutuu.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Käännösproosa

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan

bulgakov

Saatana saapuu Moskovaan / Mihail Bulgakov. WSOY, 2005. ISBN: 978-951-0-30301-6 (sid.). Suomentanut Ulla-Liisa Heino. 480 s. Venäjänkielinen alkuteos: Master i Margarita.

Venäläinen kirjailija Mihail Bulgakov (1891–1940) kirjoitti pääteostaan Saatana saapuu Moskovaan noin vuodesta 1928 asti aina kuolemaansa saakka. Toisinaan hän poltti käsikirjoituksensa uunissa, mutta aloitti taas uudestaan. Hänellä ei ollut suurta toivoa kirjan julkaisemisesta, koska sosialistinen realismi oli ainoa oikea tapa kirjoittaa, ja Bulgakovin teos oli kaikkea muuta. Bulgakov anoi useaan otteeseen lupaa matkustaa ulkomaille, mutta vastausta hän ei saanut koskaan. Teos julkaistiin kokonaisuudessaan Neuvostoliitossa vasta vuonna 1973.

Teoksessa on oikeastaan kolme eri tyylilajissa kirjoitettua tarinaa. Humoristinen sävy on tarinassa, jossa Saatana apulaisineen saapuu Moskovaan ja saa aikaiseksi katastrofin toisensa perään. Toinen, romanttissävytteinen tarina kertoo Margaritan uskollisesta rakkaudesta Mestariin, joka on kirjoittanut romaanin Pontius Pilatuksen katumuksesta. Pontius Pilatuksen tarina sijoittuu aivan toiseen historialliseen aikakauteen. Hegemoni Pontius Pilatus katuu lopun ikäänsä tuomittuaan kuolemaan kulkurifilosofi Ješua Ha-Notsrin, joka kertoo hänelle, että pelkuruus on synneistä suurin.

Hetkittäin teos tuntui raskaalta lukea. Lähinnä tämä johtui venäläisten nimien paljoudesta ja näiden nimettyjen henkilöhahmojen yhdentekevyydestä. Niinä hetkinä jatkoin lukemista vain teoksen klassikkostatuksen motivoimana. Onneksi jatkoin. Kirjan huumori on kuitenkin viehättävän absurdia ja oivaltavaa. Rakkauttaan seuraavan kauniin Margaritan ja hänen Mestarinsa klassinen tragedia liikutti. Eri tyylilajiesta huolimatta Bulgakov solmii nämä tarinat yhteen huikeassa fantasiassaan.

”Olisitko niin hyvä ja ajattelisit hieman tätä kysymystä: mitä virkaa sinun hyvälläsi olisi, ellei pahaa olisi olemassa, ja miltä näyttäisi maa, jos kaikki varjot häviäisivät sen pinnalta?” Saatana kysyy Leevi Matteukselta, Ješuan uskollisimmalta opetuslapselta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Käännösproosa

Junichiro Tanizaki: Avain

Tanizaki_Avain

Avain / Junichiro Tanizaki. Suomentanut Tuomas Anhava. 139 s. ISBN 951-30-5812-3 (sid.). 4. p. Tammi, 1987.

Avain ei ole aivan tuoretta kirjallisuutta, se ilmestyi alun perin vuonna 1956. Tuomas Anhava on suomentanut teoksen Howard Hibbettin englanninnoksen pohjalta. Selvästikään kirjailija Jun’ichirō Tanizaki ei ole itse saanut ankaraa kiotolaiskasvatusta kuten kirjan vaimo, tai sitten miehen ei tarvitse sellaisesta välittää. Kirjan aiheena nimittäin ovat keski-ikäisen pariskunnan aviolliset ongelmat, tarkemmin sanoen seksuaaliset mieltymykset.

Tarina koostuu miehen ja vaimon tahoillaan salaa tekemistä päiväkirjamerkinnöistä. Mies alkaa pitää päiväkirjaa aiheesta uudenvuoden aikaan ja vaimo pian sen jälkeen. Eräänä päivänä vaimo löytää kaapin avaimen, joka nyt on jätetty huolimattomasti näkyville, vaikka mies yleensä piilottaa sen. Vaikka molemmat piilottavat päiväkirjansa huolellisesti, he epäilevät silti, että puoliso saattaa lukea sitä salaa. Omassa päiväkirjassaan he vakuuttavat, etteivät milloinkaan alentuisi lukemaan toisen päiväkirjaa. Mutta onko se totuus vaiko vain oletetun lukijan hämäystä?

Ajatelkoon mitä ajattelee, minä en ikinä rupea sitä lukemaan. Minulla ei ole pienintäkään halua perehtyä hänen sielunelämäänsä yli niiden rajojen jotka olen itselleni pannut. Minä en suo toisten tietävän mitä mielessäni liikkuu, enkä itse välitä kurkistella heidän sisimpäänsä. Sitä paitsi, jos hän tahtoo näyttää sitä minulle, minä tuskin voin uskoa mitä siinä sanotaan.

Ankaran kiotolaiskasvatuksen saanut vaimo Ikuko on kaikessa pidättyväinen, sängyssäkin, mutta samalla hän on miehensä mielestä vaativa ja liikaseksuaalinen. Mies tekee kaikkensa pitääkseen hänet tyytyväisenä, mutta tähän mennessä hän ei ole onnistunut erityisen hyvin. Lisäksi miehellä  on kainoa vaimoa kauhistuttavia mieltymyksiä, häntä kiinnostavat esimerkiksi vaimon jalat.

Pariskunnalla on tytär, Toshiko, jonka sielunelämä jää arvoitukseksi, vaikka hän alkaakin selvästi ohjailla tapahtumia. Heillä käy vieraana Kimura, jota ajatellaan Toshikon kosijaksi, mutta Kimura vaikuttaa kiinnostuneemmalta Ikukosta, joka on viehättävämpi kuin tyttärensä. Ikuko ajautuu suhteeseen Kimuran kanssa, mutta tekeekö hän sen miehensä takia, joka salaa toivoo sitä, koska mustasukkaisuus kiihottaa häntä?

Kirjassa asettuvat vastakkain japanilaiset perinteet ja nykyajan länsimaiset tavat. Kirjan alkupuolella mies kertoo alkaneensa lukea William Faulknerin Sanctuarya, ja mikäpä sen rappiolänsimaisempaa olisikaan. Miehen ajattelu ja tavat ovat siis melko länsimaisia, ja niitä hän yrittää tartuttaa vaimoonkin. Vaimo pitää kiinni japanilaisesta säädyllisyydestään, mutta alkaessaan suhteen Kimuran kanssa vaimo alkaa sovitella länsimaisia asusteita. Helmikorvarenkaat sopivat hänelle miehenkin mielestä, mutta länsimaiset vaatteet eivät Ikukolle istu.

Ja sitä paitsi hänen käyntiryhtinsä – kävely, olkapäiden ja vartalon liikkeet, tapa millä hän pitää käsiään, pään kallistunut asento – kaikki on taipuisaa ja naisellista perinteelliseen japanilaiseen tyyliin, joka soveltuu kimonoon.

Ikuko parka tuntuu koko ajan olevan ainakin miehensä katseiden ja odotusten kohteena. Huolimatta siitä, että länsimainen vaatetus ei pue Ikukoa, tämä näyttää siinä miehen mielestä hekumalliselta. Vaimon kiotolainen pidättyvyys onkin ennen kaikkea pintaa, kuin kimono johon hän pukeutuu. Vaikka vaimo ei kerro yksityiskohtia kohtaamisistaan Kimuran kanssa, vaikuttaa siltä, että sellaiset tavat joita hän miehensä kanssa pitää inhottavina ja vastenmielisinä, eivät ehkä olekaan sitä nuoremman ja komeamman miehen kanssa.

Kirjassa vuorottelee kaksi hyvin epäluotettavaa kertojaa, joiden kertomisen motiivit täytyy koko ajan kyseenalaistaa. Kommunikointi ”salaisten” päiväkirjojen välityksellä on äärimmäisen kieroa. Kun Ikuko lopulta pääsee tavoitteeseensa, hän jää lukijan kanssa miettimään, mitkä ovat olleet Toshikon motiivit auttaa äitiään. Voivatko ne kahden näin kieron ihmisen tyttärellä olla muuta kuin kierot?

2 kommenttia

Kategoria(t): Käännösproosa

Fred Vargas: Kuriton mies nurin

kuritonKuriton mies nurin / Fred Vargas. Gummerus, 2006. 376 s. ISBN: 951-20-6988-1 (sid.). Alkuteos: L’Homme à l’envers, 1999. Suomentanut Marja Luoma.

Luen harvoin dekkareita, vaikka parhaissa niistä ei mitään vikaa olekaan. Tässä kirjassa vikoja on yksi, ja se on kirjan suomenkielinen nimi. Loppuun saakka ihmettelen, miksi kirjalle on valittu nimi, joka ei mitenkään erityisesti liity juuri tähän kirjaan. Kun sitten katson, mikä kirjan alkukielinen nimi on ollut, asia selviää. Ranskankielisen nimen merkitys on suunnilleen ”mies nurinpäin”. Mutta nurin ja nurinpäin eivät yleensä tarkoita samaa.

Alkukielinen nimi viittaa ihmissusiaiheeseen. Susi-ihmisen tunnistaa karvattomasta ihosta, koska sellaisen kaikki karvat kasvavat sisäänpäin. Ihmissusi on ihminen, joka nurinpäin on susi. Vargas sijoitti ihmissusitarinansa Ranskan Alpeille Italian rajan tuntumaan. Itärajan takaa tulee Ranskaankin susia, ja paikallisten lampaankasvattajien uuhet joutuvat verenhimoisen suden uhreiksi. Tai siltä näyttää. Kohta uhriksi joutuu myös eräs lampaankasvattaja, mutta susijahdit eivät vain tuota tulosta.

Kirjailija Fred Vargas on kirjan takakannen mukaan arkeologi, ”Ranskan dekkarikuningatar ja itseoikeutettu Simenonin perillinen.” Kirja kuuluu komisario Adamsbergistä kertovaan sarjaan, josta ilmestyi juuri uusi kirja, Normandialainen tapaus.

Ilahduttavinta kirjassa on henkilökuvaus. Päähenkilönä on Camille Forestier, Adamsbergin entinen tyttöystävä, kaunis ja kätevä, säveltäjä ja putkimies, joka turvautuu Ammattilaisten työkalukuvastoon silloin, kun asiat menevät solmuun. Ammattilaisten työkalukuvasto saa uskomaan, että kaikkeen löytyy ratkaisu. Hänen kuolleen lampaankasvattajaystävänsä ”perhe” pyytää Camillea kuskiksi ihmissutta jäljittämään. Camille lähtee, mutta joutuu turvautumaan Adamsbergin apuun ennen kuin asiat selviävät.

Camille ei välittänyt Adamsbergistä enää, komisario oli painunut jonnekin hänen muistinsa sokkeloihin, sinne missä kaikki hajoaa pölyksi, palaa poroksi ja joutuu kierrätykseen niin kuin tehtaassa, jossa vanhoista romuista tehdään uutta: esimerkiksi vanhasta traktorista upouusi rottinkituoli. Adamsberg oli joutunut kierrätykseen. Tosin hänestä ei sentään ollut tehty rottinkituolia, sillä sellaiselle ei Camillella ollut käyttöä. Sen sijaan hänestä oli valmistettu matkoja, partituureja, 5 x 80 millimetrin ruuveja, ehkä yksi kanadalainenkin. Muisti tekee mitä tahtoo materiaalille, joka annetaan sen romutettavaksi.

Loppuratkaisu on ehkä turhan dekkarimainen, mutta Camillesta, Adamsbergistä ja muista yhtä herkullisista henkilöhahmoista lukisin mielelläni lisääkin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Käännösproosa

Pia Juul: Hallandin murha

Hallandin murha / Pia Juul ; suomentanut Katriina Huttunen. Atena 2011. 205 s. ISBN: 978-951-796-758-7 (sid.). Alkuteos: Mordet på Halland, 2009.
 
Tanskalaisen Pia Juulin teos Hallandin murha on erilainen murhamysteeri. Murhamysteeri se selvästi on, koska Halland on murhattu ja poliisi selvittää tekijää. Murhaajan henkilöllisyys ei tässä kuitenkaan ole keskeisintä.
 
Kertojana on Hallandin avovaimo, kirjailija Bess, joka ei halua kuulla tutkinnan edistymisestä ennen kuin asiat alkavat olla selvillä. Bess on asunut Hallandin kanssa kymmenen vuotta. Hän on jättänyt entisen miehensä Hallandin takia eikä ole nähnyt tytärtään kymmeneen vuoteen. Hän on kaivannut tytärtään kovasti, ja tytär tulee ensimmäiseksi hänelle mieleen, kun Halland on kuollut.
 
Kuka Hallandin oli ampunut? Ampuisiko hän myös minut? Miksi en ajatellut sitä koko ajan, miksi en ollut peloissani? Sitten se meni ohi. Kukaan ei ampuisi minua. Kukaan ei myöskään ampuisi Hallandia, vaikka se olikin tapahtunut.
 
Lehdet kertovat suurin otsikoin kirjailijan surusta ja kaikki tuntuvat seuraavan, sureeko kirjailija siten kuin surra pitää. Lukijana olen valmis samastumaan Bessin hämmennykseen ja suruun, mutta se ei aina ole helppoa. Bessin käytös on toisinaan outoa – ettei kertoja vain olisi sekoamassa. Hän ei kerro kaikkea, joten lukijan on oltava valppaana.
 
Kertoja muistelee, kuinka hän ei paljastanut itsestään Hallandille kovin paljon, vaikka mies olisi varmasti halunnut hänet tuntea. Hallandin kuoleman jälkeen käy ilmi, että tuntemattomuus on ollut molemminpuolista. Hallandin elämässä on ollut paljon sellaista mistä Bess ei ole tiennyt, ja nyt paljastuksia tuntuu tunkevan sisään ovista ja ikkunoista. Bess yrittää varjella omaa suruaan ja pitää paljastukset loitolla.
 
Hallandin lempielokuva oli Martin Guerren paluu, kertomus toisen miehen identiteetin varastavasta huijarista. Juuri tästä on kysymys: identiteetistä, paljastumisesta, toisen tuntemisesta, itsensä tuntemisesta:
 
Tunnetko minut? Puhunko niin kuin äitisi silloin kun olit lapsi, onko minusta tullut inhimillisempi vai olenko vieläkin hirviö, tai käänteisesti, mikä minä olen, etkö voi sanoa mikä minä olen?
 
Kirjan jokaisen luvun alkuun on sijoitettu kirjallinen sitaatti. Tarina lähenee absurdia näytelmää, jossa ovikello soi ja kertoja huudahtelee ”oi”. Vaikka Hallandin murha on pukeutunut dekkariksi ja on sellaisena helppo lukea, siitä voi kuoria esiin muita tasoja. Bessin tarina haaroo moneen suuntaan ja jää mietityttämään lukemisen jälkeen. Teokselle myönnettiin Danske Banks Litteraturpris vuonna 2009.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Käännösproosa

Colm Tóibín: Brooklyn

Brooklyn / Colm Tóibín ; suomentanut Kaijamari Sivill. Tammi 2011. ISBN: 978-951-31-5796-8 (sid.). 313 s. Alkuteos: Brooklyn, 2009.

Irlantilaissyntyisellä Colm Tóibínilla on takanaan jo parikymmenvuotinen ura kirjailijana, mutta Brooklyn on hänen ensimmäinen suomennettu teoksensa. Brooklyn käsittelee, kuten monet Tóibínin teokset, siirtolaisuutta ja siirtolaisidentiteettiä. Irlantilaistytön yksinäinen matka ihmeelliseen Amerikkaan osuu niihin aikoihin, jolloin Laulavat sadepisarat sai ensi-iltansa, eli 1950-luvun alkuun.

Eilis Lacey asuu äitinsä ja isosisko Rosen kanssa Enniscorthyssa. Isä on kuollut ja isoveljet lähteneet etsimään leipäänsä maailmalta. Rose käy työssä ja elättää perheen, mutta Eilis saa paikan vain sunnuntaiapulaisena neiti Kellyn puodissa. Kun isä Flood käy kertomassa, että New Yorkissa olisi konttoritöitäkin Eilisin kaltaiselle tytölle, Eilis tietää, että hänen on lähdettävä.

Eilis on kuvitellut asuvansa Enniscorthyssa aina, mutta onnea on nyt etsittävä toisaalta. Hän ymmärtää myös, että järjestämällä pikkusiskon lähdön Rose sitoo itsensä entistä tiukemmin vanhenevan äidin hoitamiseen. Kaunis Rose ei ehkä koskaan pääse naimisiin eikä saa omaa perhettä.

Konttorityötä Eilis ei heti saa, mutta hän aloittaa New Yorkissa myyjänä tavaratalossa. Aluksi kaikki sujuu hyvin, mutta sitten Eilisiin iskee koti-ikävä. Hän on yksin vieraassa maassa, hän on menettänyt perheensä ja koko entisen elämänsä.

Kukaan heistä ei voinut auttaa. Hän oli menettänyt heidät kaikki. He eivät saisi tietää, hän ei kertoisi tästä kirjeessä. Ja siksi hän ymmärsi, että he eivät koskaan enää tuntisi häntä. Voihan olla, hän ajatteli, että he eivät olleet koskaan häntä tunteneetkaan, ei kukaan heistä, sillä jos olisivat, he olisivat tajunneet, millaista tämä hänelle olisi.

Pastori Flood järjestää Eilisille iltaopintoja, ja Eilis ryhtyy opiskelemaan määrätietoisesti. Päivät ovat täynnä puuhaa, eikä hän ehdi enää ikävöidä. Seurakunnan järjestämissä tansseissa Eilis tapaa Tonyn, ja he alkavat seurustella. Tony on ihastuneempi Eilisiin kuin toisinpäin, mutta Eilis pitää kovasti Tonysta ja hänen perheestään. Hullaantumisen sijasta Eilis kiintyy Tonyyn vähitellen ja oppii arvostamaan tätä viikko viikolta enemmän. Sitten tilanne kotona muuttuu ja Eilista pyydetään kotiin. Eilis lähtee, mutta lupaa palata Tonyn luokse.

Enniscorthyyn palaava Eilis ei ole enää se tyttö joka sieltä lähti. Kotikylässä ihmiset eivät tunne sitä Eilista joka hänestä on tullut. He näkevät vain, että hänestä on tullut kaunis, tyylikäs ja itsevarma, aivan kuin Rose. Eilisille tarjotaan työpaikkaa ja uusi sulhasehdokaskin alkaa piirittää häntä. Jääminen houkuttaa. Eilis ei saa kerrottua Tonysta kenellekään, ja paluu Brooklyniin tuntuu aina vain kaukaisemmalta ajatukselta. Mutta mitään ei voi jättää taakseen – ei kokonaan.

Sillä hetkellä kun Nancy ja George astelivat kirkon käytävää rinnatusten, hän olisi tehnyt mitä vain jos olisi voinut liittyä suloisen varmuuden ja viattomuuden puolelle tietäen, että voisi aloittaa elämän tuntematta tehneensä typeriä ja loukkaavia tekoja. Ihan sama mitä hän päätti, hän ajatteli, hän ei voisi mitenkään välttyä kantamasta seurauksia siitä, mitä oli tehnyt, tai siitä mitä saattaisi nyt tehdä.

Brooklyn on konstailematta ja äärimmäisen taitavasti kerrottu historiallinen romaani. Pidättyväinen, ylpeä ja kiltti Eilis on psykologisesti tarkka ja uskottava hahmo, jonka valintojen vaikeus on kuin oikeasta elämästä. Ratkaisut eivät aina ole helppoja, ja sattumallakin on usein sijansa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Käännösproosa

Jean Kwok: Käännöksiä

Käännöksiä / Jean Kwok ; suomentanut Ulla Lempinen. Bazar 2011. 279 s. ISBN: 978-952-5637-29-8 (sid.). Alkuteos: Girl in translation, 2010.

11-vuotias Kim Chang muuttaa Hongkongista New Yorkiin äidin kanssa, ja hänestä tulee Kimberly. Kim ei osaa kunnolla englantia, ja ensimmäinen opettaja on ymmärtämätön. Kim tuntee itsensä tyhmäksi, vaikka on aiemmin ollut luokkansa paras.

Paula-täti, äidin isosisko, järjesti äidin ja Kimin muuton. Alun perin äidin oli tarkoitus naida amerikankiinalainen, mutta äiti valitsi kuitenkin rakkauden, ja tehtävä jäi Paula-tädille. Lyhentääkseen Paula-tädille muutosta syntynyttä velkaansa äiti joutuu tekemään työtä pitkiä päiviä tämän tehtaassa. Tädin järjestämä asuntokaan ei vastaa odotuksia: ikkunat ovat rikki, asuntoa ei saa lämmitettyä ja torakoita vilistää joka puolella. Täti lupaa heille paremman asunnon, mutta mitään ei tapahdu.

Koulun jälkeen Kim menee auttamaan äitiään tehtaaseen. Hänelle jää hyvin vähän aikaa läksyjen tekoon, mutta siitä huolimatta Kimin lahjat huomataan vähitellen. Hän pääsee stipendien avulla parempiin kouluihin, eivätkä hyväosaiset koulutoverit voi edes kuvitella, millaista selviytymistaistelua Kimin jokapäiväinen elämä on. Köyhyydestä ei puhuta, se peitetään niin huolellisesti kuin mahdollista. Äiti osaa englantia vielä huonommin kuin Kim, joten siltä osin Kimin on huolehdittava myös äidistään.

Kimin äiti on ennen muuttoa ollut musiikinopettaja, mutta hän uhraa itsensä, jotta tytär saisi hyvän koulutuksen. Äiti ei valita, muistaa osoittaa kiitollisuuttaan pienestäkin. Köyhänä ja lannistettunakin hän käyttäytyy ylpeästi kuten hyvinkasvatetun kiinalaistytön kuuluu.

Tehtaalla työskentelevä Matt on Kimin suuri rakkaus. Perinteisen miehen tapaan Matt haluaisi perheen perustettuaan pitää huolta vaimostaan. Mutta Kim on juuri hyväksytty Yaleen. Jos hän luopuisi opinnoistaan, äiti olisi uhrannut kaiken turhaan hänen takiaan.

Käännöksiä (miksi ihmeessä suomennokselle on valittu näin lattea nimi?) on Jean Kwokin esikoisromaani, joka pohjautuu pitkälti häneen omiin kokemuksiinsa maahanmuuttajana. Se on tuhkimotarina, jossa päähenkilön sitkeys raivaa lopulta tien rääsyistä rikkauksiin ja vaikeuksien kautta voittoon, vaikka usko horjuukin kaikkien koettelemusten keskellä. Näitä tarinoita on tosielämässäkin lähellä ja kaukana. Kwok on tuonut julki niiden lukemattomien amerikankiinalaisten ensimmäisen polven maahanmuuttajien kohtalon, jotka ovat raataneet New Yorkin Chinatownissa saadakseen lapsilleen paremman osan elämässä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Käännösproosa