Avainsana-arkisto: luontoyhteys

Reidar Palmgren: Sudenmarja

Sudenmarja / Reidar Palmgren. Otava, 2012. 317 s. ISBN: 978-951-1-26487-3 (sid.).

Reidar Palmgrenin uutuus käsittelee erilaisuutta ja luontoyhteyttä hiukan Sudenmorsiamen henkeen. Päähenkilö on puistotyöntekijä Tuula, joka ei saa pusikkoja kuriin eikä edes yritä. Tuula tuntee yhteyttä luontoon ja vaalii luonnon monimuotoisuutta, myrkyllistä sudenmarjaakin. Tuulan työtoverit taas eivät vaali monimuotoisuutta johon Tuulakin sopisi. Tuulan epäsosiaalisuus ja vetäytyminen kontakteista tekevät Tuulasta heidän silmissään omituisen, vajakin.

Esimies Holopainen ymmärtää Tuulaa, mutta hän onkin ainoa. Holopainen jää eläkkeelle ja muutoksen tuulet puhaltavat puistotoimistossa. Sekä Tuula että hänen vaalimansa pohjoissektori joutuvat yhä ahtaammalle. Lukija tietää, että huonosti käy niin Tuulalle kuin hänen puistotilkulleenkin.

Yhtä marginaalissa on huppupäinen nuorukainen, joka kulkee spraypullo mukanaan ja piirtelee omia töhryjään. Hänestä tulee koko kaupungin vihaama sotkija, ja kaikki näkevät hänen kryptisen merkkinsä. Häntä itseään ei ole nähty, ei edes kotona. Tuulaa kohtaan hän tuntee outoa sympatiaa.

Tuulalle puhuminen on vaikeaa, eikä puhumalla useinkaan saa viestiään ymmärretyksi. Seksuaalisuus sen sijaan on Tuulalle kommunikoinnin muoto, jolla viesti menee perille helpommin. Tuula rakastuu Anttiin, mutta suhteen perustuminen pelkkään seksuaaliseen vetovoimaan ei lupaile sille pitkää kestoa.

Sudenmarja on rakenteeltaan aavistuksen koukeroinen, yksinkertaistaminen olisi kaunistanut tarinaa. Pinnalle pulpahtelevine vainajineen sen symboliikka tuntuu hiukan osoittelevalta. Kun väistämätön katastrofi on edessä, haetaan toivoa jostain toisesta todellisuudesta, fantasian maailmasta. Ihmissusimyyttiä voi käsitellä näinkin: ei sudeksi muuttumisena vaan luonnon ja ihmisyyden raja-aitoja kaatamalla, luontona ihmisessä.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kotimainen proosa

Saara Henriksson: Moby Doll

Moby Doll / Saara Henriksson. Into, 2011. 187 s. ISBN 978-952-264-050-5 (sid.).

Moby Doll on sekä Saara Henrikssonin että Into Kustannuksen esikoisromaani, Into kun on tähän saakka tunnettu lähinnä yhteiskunnallisista pamfleteistaan. Nimensä romaani on saanut ensimmäiseltä vangitulta miekkavalaalta ja vertautuu samalla Herman Melvillen suureen valasromaaniin Moby Dick.

Tarina alkaa Helsingistä, jossa Jennyn pitäisi tehdä lopputyönsä Sibelius-akatemiassa. Mitään ei vain tahdo syntyä. Jenny haaveilee lapsena veneen pohjan läpi kuulemastaan tai kuulemakseen kuvittelemastaan valaan laulusta, josta syntyi oma sävellys, nyt jo unohtunut. Jenny haluaisi kuulla valaan laulun uudelleen ja muistaa oman sävellyksensä. Hän matkustaa Norjaan tavoittelemaan lapsuudestaan sitä mikä aikuistuessa unohtui.

Omia teitään Norjaan lähtee myös ympäristöministeriön virkamies Jokke, jonka kanssa Jennyllä on ollut lyhyt suhde kolme vuotta sitten. Jokke ei ole unohtanut Jennyä vaan ottaa häneen lopulta yhteyttä. Yhteys katkeaa kuitenkin riitaan, kuten kävi aiemminkin.

Norjassa Jenny ja valastutkija Hope odottavat valashavaintoja naisvaltaisella kalastusaluksella. Samoille vesille tulevat myös valaanpyytäjät ja aktivistit. Kritiikeissä on puhuttu faktavyörytyksestä ja nähty parisuhdekuvauksen jäävän ohueksi. Tässä vaiheessa onkin selvää, että parisuhdekuvio jää taustalle. Tietoa ja uskomuksia valaista kirja tarjoaa paljon, ja asia tulee kiinnostavasti. Vyörytykseksi en sitä kutsuisi.

Jäin miettimään Jennyn putoamista mereen. Mieleen nousee samantapainen kohtaus Jane Campionin Piano-elokuvasta. Mereen putoaminen on kaste tai initiaatio, siirtyminen johonkin uuteen. Elokuvassa on kyse oman identiteetin, oman äänen löytymisestä. Kirjassa Jenny voisi tulla initioiduksi valaiden maailmaan ja kieleen, tai laajemmassa merkityksessä katkenneeseen luontoyhteyteen. Ehkä myös kadotetun lapsuuden kautta omaan luontoonsa – mahdollisia merkityksiä on tässä useita enkä näe että ne sulkisivat toisiaan pois.

Yksi kirjan äänistä kuuluu valaalle. Äänen antaminen valaalle on kunnianhimoinen ja hieman uhkarohkea ratkaisu. Se kuitenkin kantaa. Vaikka kirjasta paistaa kirkasotsainen idealismi, se on samalla kaunis tarina johon haluaa uskoa. Ihminen ei ymmärrä eikä hallitse luonnon ikiaikaisia, salattuja voimia. Kommunikaatio on kuitenkin mahdollista, yhteys itseen, luontoon – jopa toiseen ihmiseen.

1 kommentti

Kategoria(t): Kotimainen proosa

Essi Kummu: Karhun kuolema

Karhun kuolema / Essi Kummu. Tammi 2010. 212 s. ISBN: 978-951-31-5579-7 (sid.).

Suomalaisessa kansanperinteessä karhulla ja ihmisellä on ollut erityinen suhde. Karhunpeijaiset noudattelivat häämenoja, ja niissä karhu sai nuoren morsiamen tai sulhasen juhlaväen joukosta. Karhun kuolemassa Essi Kummu kirjoittaa karhumyytin lähimenneisyyteen Stensby-nimiseen  kylään Suomen ja Ruotsin rajalle.

Mumma kuolee muttei silti jätä perhettään. Mumman tyttäret, vanhempi Fanny ja nuorempi Stella, yrittävät selviytyä ja sopeutua elämään kylässä. Kumpikin on kaivannut jotakin muuta, pois kylästä, kyläläisten odotusten ulottumattomiin. Fannyn poika Alex on lähtenyt, muttei kuitenkaan ole löytänyt onneaan tai edes paikkaansa maailmalta.

Elävimmillään kirjan henkilökuvaus on Fannyn kohdalla. Fannyn romuluinen ulkomuoto, hänen tapansa puhua, karhea epäsosiaalisuus, kuvaan sopimattomuus. Fanny tulee kuvattua tarkoin vedoin. Vaikka Fanny kaipaa Alexia luokseen maailmalta, hän ei kykene tätä kohtaamaan.

Kuin poika ei olisi koskaan edes tullut. Alexista ei jää huoneisiin edes tuoksua, jäikö viime kerralla kun kävi, sitä Fanny ei enää muista kun oli mumma siinä haisemassa ja vinkumassa, nyt poika on äänetön ja hajuton ja puhuu mitä puhuu. Fanny kaipaa Alexia joka juuri nyt istuu juuri tuossa ja on jotakin mieltä ja syö.

Stellan sopeutumattomuus on toisenlaista. Hänellä on parantajan lahjoja, ja se on ainoa syy, miksi kyläläiset sietävät häntä. Stella kaipaa metsään, karhun luokse. Eräänä iltana karhu tulee Stellan mökkiin ja asettuu nukkumaan hänen sänkyynsä. Kyläläisillä on oma mielipiteensä Stellan ja karhun suhteesta: se ei kerta kaikkiaan käy päinsä. Tapahtumat ajavat sekä Fannyn että Stellan pois kylästä, mutta täysin eri suuntiin. Löytävätkö he onnensa tai oman paikkansa, se ei selviä. Varmaa on vain, ettei entiseen voi jäädä.

Sudenmorsiamen veroiseksi helmeksi kertomus karhun morsiamesta ei nouse, mutta Kummun romaani on silti pätevä kuvaus erilaisuudesta, kohtaamattomuudesta ja pienen kyläyhteisön ankeasta ahdistavuudesta. Luonto, mystiikka ja selittämätön ovat Stellalle tärkeitä, kyläläisille ne merkitsevät hallitsematonta uhkaa, joka on tuhottava. Normeihin sopeutuminen ei ole oikea ratkaisu, ei tässä kirjassa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kotimainen proosa