Asko Jaakonaho: Onnemme tiellä

Onnemme tiellä / Asko Jaakonaho. Otava, 2012. 350 s. ISBN: 978-951-1-26265-7 (sid.).

Ehkä nyt vasta vastakkainasettelun ajoista on kulunut tarpeeksi kauan, ja aika on kypsä teoksille, jotka tarkastelevat sitä kiihkottomasti ja puolueettomasti. Puolueettomuutta Jaakonaho ainakin tavoittelee, vaikka selväähän on, että isännät ovat roistoja. Kumpikin osapuoli saa kuitenkin äänen.

Onnemme tiellä kertoo Heinäveden kunnanisän, sosiaalidemokraatti Onni Happosen kohtalosta vuoden 1930 tietämillä, jolloin vuoden 1918 tapahtumat polttelevat yhä mielissä. Lapualaismieliset isännät tuomitsivat kommunismiksi kaiken punaiseen vivahtavan. Isäntien mielestä Happonen halusi jaella isäntien rahat köyhille, ja siitä oli tehtävä loppu. Happonen ei kuitenkaan hyvällä suostunut eroamaan tehtävästään, joten käyttöön piti ottaa jämerämmät keinot.

Kirjan kertojina ovat Happosen nuori vaimo Saimi, meriltä isännäksi palaava Pelkonen ja Pelkosen renki Pakarinen. Saimin ja Pelkosen kertojanäänet ovat melko nykyaikaisia, mutta niin saa ollakin. Pakarinen ääneen on tavoitettu sen ajan oppia saamattoman kansanmiehen kieltä:

Hyvin muistan kun minulle lasna kerroitta että ei ole punikin taivaassa herraa ja työläistä. Että työtä riittää siellä jokaselle mutta vain kuus tuntia päivässä ja rusinakiisseliä saapi sunnuntaina.

Saimi haluaisi hillitä Onnia, kertoa että paremman maailman aika ehkä koittaa vielä, mutta kaikkea ei voi saada heti. Hän ei kuitenkaan onnistu hillitsemään Happosta, joka tekee päivät pitkät työtä paremman maailman hyväksi. Onni ei anna periksi, vaikka Saimi niin toivoisi voivansa pitää Onnin itsellään. Kirja kertoo, mitä on elää jatkuvassa menettämisen pelossa. Saimi tietää, että Onnin käy huonosti, mutta hänkään ei arvaa, kuinka huonosti.

Jaakonahon esikoinen on huolellista työtä, tekijä on selvästi perehtynyt aiheeseen ja muokannut sen taitavasti kaunokirjalliseen muotoon. Jotakin siitä tuntuu kuitenkin puuttuvan. Vaikka haluaisin eläytyä Saimin kokemuksiin, en aivan pääse hänen nahkoihinsa. Saimi jää jollain tavalla etäiseksi, niin miellyttävä hahmo kuin onkin. Kaikessa kammottavuudessaan tarina silti puhuttelee; valaiseva ja järkyttävä kirja.

Saara Henriksson: Moby Doll

Moby Doll / Saara Henriksson. Into, 2011. 187 s. ISBN 978-952-264-050-5 (sid.).

Moby Doll on sekä Saara Henrikssonin että Into Kustannuksen esikoisromaani, Into kun on tähän saakka tunnettu lähinnä yhteiskunnallisista pamfleteistaan. Nimensä romaani on saanut ensimmäiseltä vangitulta miekkavalaalta ja vertautuu samalla Herman Melvillen suureen valasromaaniin Moby Dick.

Tarina alkaa Helsingistä, jossa Jennyn pitäisi tehdä lopputyönsä Sibelius-akatemiassa. Mitään ei vain tahdo syntyä. Jenny haaveilee lapsena veneen pohjan läpi kuulemastaan tai kuulemakseen kuvittelemastaan valaan laulusta, josta syntyi oma sävellys, nyt jo unohtunut. Jenny haluaisi kuulla valaan laulun uudelleen ja muistaa oman sävellyksensä. Hän matkustaa Norjaan tavoittelemaan lapsuudestaan sitä mikä aikuistuessa unohtui.

Omia teitään Norjaan lähtee myös ympäristöministeriön virkamies Jokke, jonka kanssa Jennyllä on ollut lyhyt suhde kolme vuotta sitten. Jokke ei ole unohtanut Jennyä vaan ottaa häneen lopulta yhteyttä. Yhteys katkeaa kuitenkin riitaan, kuten kävi aiemminkin.

Norjassa Jenny ja valastutkija Hope odottavat valashavaintoja naisvaltaisella kalastusaluksella. Samoille vesille tulevat myös valaanpyytäjät ja aktivistit. Kritiikeissä on puhuttu faktavyörytyksestä ja nähty parisuhdekuvauksen jäävän ohueksi. Tässä vaiheessa onkin selvää, että parisuhdekuvio jää taustalle. Tietoa ja uskomuksia valaista kirja tarjoaa paljon, ja asia tulee kiinnostavasti. Vyörytykseksi en sitä kutsuisi.

Jäin miettimään Jennyn putoamista mereen. Mieleen nousee samantapainen kohtaus Jane Campionin Piano-elokuvasta. Mereen putoaminen on kaste tai initiaatio, siirtyminen johonkin uuteen. Elokuvassa on kyse oman identiteetin, oman äänen löytymisestä. Kirjassa Jenny voisi tulla initioiduksi valaiden maailmaan ja kieleen, tai laajemmassa merkityksessä katkenneeseen luontoyhteyteen. Ehkä myös kadotetun lapsuuden kautta omaan luontoonsa – mahdollisia merkityksiä on tässä useita enkä näe että ne sulkisivat toisiaan pois.

Yksi kirjan äänistä kuuluu valaalle. Äänen antaminen valaalle on kunnianhimoinen ja hieman uhkarohkea ratkaisu. Se kuitenkin kantaa. Vaikka kirjasta paistaa kirkasotsainen idealismi, se on samalla kaunis tarina johon haluaa uskoa. Ihminen ei ymmärrä eikä hallitse luonnon ikiaikaisia, salattuja voimia. Kommunikaatio on kuitenkin mahdollista, yhteys itseen, luontoon – jopa toiseen ihmiseen.

Julia Kelly: Toisella silmällä

Toisella silmällä / Julia Kelly ; suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom. Karisto 2010. 233 s. Alkuteos: With my lazy eye, 2007.

Irlantilaisen Julia Kellyn esikoisromaanin päähenkilö on Lucy ”Bunty” Bastonme, tyttö joka ei täytä menestyvän isänsä odotuksia. Lucyn sisarukset ovat lahjakkaita, joten isä odottaa ja opettajat odottavat, mutta Lucy vain ei loista. Hän ei opi saksaa, ei pärjää yliopistossa, ei selviydy unelmatyöpaikassaan Lontoossa. Hän palaa kotiin maitojunalla (tässä tapauksessa lentokoneella), ja välit isään ovat jäätävät.

Lucy on heikkonäköinen ja karsastaa, joten yhtä lailla vääristyneitä hänellä ovat sekä näkö että perhesuhteet. Hän jaksaa toivoa isän hyväksyntää, jota ei koskaan saa. Hän hellii mielessään salaa lukemaansa kirjettä, jonka isä on kirjoittanut nuorena omalle äidilleen. Siinä isästä paljastuu herkempi ja taiteellisempi puoli. Lucy haaveilee turhaan tämän puolen kohtaamisesta isässään: ehkä nuoruuden haaveiden hautaamisessa on alku isän tragedialle ja hänen nuivaan suhtautumiseensa Lucyyn. Isä jää kuitenkin arvoitukseksi.

Masentavasta isäsuhteesta huolimatta Lucy jaksaa uskoa onnistumiseensa kaikkien epäonnistumistensa jälkeen. Kasvutarinaa värittävät lämmin huumori ja tarkka ajankuva 1980-luvusta muppeteineen, mihin kirjaan lisätyt mustavalkokuvat eivät tuo paljonkaan lisää.

Mari Strachan: Hiljaisuus soi h-mollissa

Hiljaisuus soi h-mollissa / Mari Strachan ; suomentanut Kirsi Ohrankämmen. Karisto 2010. 338 s. ISBN 978-951-23-5286-9 (sid.). Alkuteos: The earth hums in B flat, 2009.

Mari Strachanin esikoisteos sijoittuu pikkukylään sotien jälkeisessä Walesissa. Päähenkilö on 12-vuotias Gwenni, joka lentää unissaan joka yö. Lentäessään hän kuulee maan laulavan. Romaanissa tapahtuu asioita, jotka järkyttävät koko kylää ja joita lapsen on vaikea käsitellä. Ifan Evans katoaa ja löytyy kuolleena, hänet on tapettu. Dekkareita lukeva Gwenni haluaa selvittää murhaajan.

Tapahtumat vaikuttavat myös Gwennin perheeseen. Äiti on ollut jatkuvasti huolissaan, mitä omituisesta Gwennistä ajatellaan. Ifanin kuoleman jälkeen äidin hermot kiristyvät entisestään. Äiti suosii isosisko Bethania ja moittii jatkuvasti Gwenniä. Perheeseen tuntuu liittyvän salaisuuksia, joita Gwenni ei ymmärrä. Hän yrittää selvittää niitä omalla tavallaan. Pienemmätkin lapset näkevät ja vaistoavat, saati sitten herkkä ja älykäs Gwenni. Salailuakin pahempaa on kuitenkin se, että äitiä täytyy pelätä. Onhan äiti varmasti ottanut pillerinsä?

Gwennin maailma on maaginen tai animistinen: maa hyräilee, naamamukit tuijottavat keittiössä ja kettupuuhkaksi joutuneen ketun sielu pitäisi pelastaa. Gwennin itsepäinen naiivius tuntuu protestilta aikuistumista vastaan. Samalla Gwenni on kuitenkin luova, empaattinen ja vastuuntuntoinen, ehdottoman omalaatuinen mutta terveellä tavalla – mitä äiti ei ymmärrä. Se, että tapahtumien kokijana on juuri Gwenni, tekee kirjasta lumoavan.