Avainsana-arkisto: rikoskirjallisuus

Fred Vargas: Kuriton mies nurin

kuritonKuriton mies nurin / Fred Vargas. Gummerus, 2006. 376 s. ISBN: 951-20-6988-1 (sid.). Alkuteos: L’Homme à l’envers, 1999. Suomentanut Marja Luoma.

Luen harvoin dekkareita, vaikka parhaissa niistä ei mitään vikaa olekaan. Tässä kirjassa vikoja on yksi, ja se on kirjan suomenkielinen nimi. Loppuun saakka ihmettelen, miksi kirjalle on valittu nimi, joka ei mitenkään erityisesti liity juuri tähän kirjaan. Kun sitten katson, mikä kirjan alkukielinen nimi on ollut, asia selviää. Ranskankielisen nimen merkitys on suunnilleen ”mies nurinpäin”. Mutta nurin ja nurinpäin eivät yleensä tarkoita samaa.

Alkukielinen nimi viittaa ihmissusiaiheeseen. Susi-ihmisen tunnistaa karvattomasta ihosta, koska sellaisen kaikki karvat kasvavat sisäänpäin. Ihmissusi on ihminen, joka nurinpäin on susi. Vargas sijoitti ihmissusitarinansa Ranskan Alpeille Italian rajan tuntumaan. Itärajan takaa tulee Ranskaankin susia, ja paikallisten lampaankasvattajien uuhet joutuvat verenhimoisen suden uhreiksi. Tai siltä näyttää. Kohta uhriksi joutuu myös eräs lampaankasvattaja, mutta susijahdit eivät vain tuota tulosta.

Kirjailija Fred Vargas on kirjan takakannen mukaan arkeologi, ”Ranskan dekkarikuningatar ja itseoikeutettu Simenonin perillinen.” Kirja kuuluu komisario Adamsbergistä kertovaan sarjaan, josta ilmestyi juuri uusi kirja, Normandialainen tapaus.

Ilahduttavinta kirjassa on henkilökuvaus. Päähenkilönä on Camille Forestier, Adamsbergin entinen tyttöystävä, kaunis ja kätevä, säveltäjä ja putkimies, joka turvautuu Ammattilaisten työkalukuvastoon silloin, kun asiat menevät solmuun. Ammattilaisten työkalukuvasto saa uskomaan, että kaikkeen löytyy ratkaisu. Hänen kuolleen lampaankasvattajaystävänsä ”perhe” pyytää Camillea kuskiksi ihmissutta jäljittämään. Camille lähtee, mutta joutuu turvautumaan Adamsbergin apuun ennen kuin asiat selviävät.

Camille ei välittänyt Adamsbergistä enää, komisario oli painunut jonnekin hänen muistinsa sokkeloihin, sinne missä kaikki hajoaa pölyksi, palaa poroksi ja joutuu kierrätykseen niin kuin tehtaassa, jossa vanhoista romuista tehdään uutta: esimerkiksi vanhasta traktorista upouusi rottinkituoli. Adamsberg oli joutunut kierrätykseen. Tosin hänestä ei sentään ollut tehty rottinkituolia, sillä sellaiselle ei Camillella ollut käyttöä. Sen sijaan hänestä oli valmistettu matkoja, partituureja, 5 x 80 millimetrin ruuveja, ehkä yksi kanadalainenkin. Muisti tekee mitä tahtoo materiaalille, joka annetaan sen romutettavaksi.

Loppuratkaisu on ehkä turhan dekkarimainen, mutta Camillesta, Adamsbergistä ja muista yhtä herkullisista henkilöhahmoista lukisin mielelläni lisääkin.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Käännösproosa

Kate Atkinson: Case histories

Case histories : [a novel] / Kate Atkinson. Doubleday, 2004. 304 s. ISBN: 0-385-60799-7 (sid.).

Case histories on Kate Atkinsonin ensimmäinen Jackson Brodie -dekkari. Se ilmestyi alun perin vuonna 2004 ja suomeksi viime vuonna nimellä Ihan tavallisena päivänä. Brodie kakkonen (One good turn, 2006) ilmestyy pian suomeksi nimellä Kaikkein vähäpätöisin asia.

Päähenkilö Jackson on entinen sotilas ja poliisi, nykyinen yksityisetsivä. Karskin pinnan alla hänellä on hyvä sydän. Hän etsii yksinäisen vanhuksen kadonneita kissoja, tai ainakin käy kuuntelemassa tämän murheet, vaikkei nuuka muori maksa penniäkään. Monet hukassa olevat – tai heidän omaisensa – ottavat häneen yhteyttä.

Pääosa Jacksonin jutuista on vanhoja, ja Case histories siirtyykin ongelmitta aikatasolta toiseen. Pikkuisen Olivian katoaminen sattui vuonna 1970, mutta Olivian siskot ottavat Jacksoniin yhteyttä nyt, isänsä kuoltua. Varhaiset tapausselostukset ovat kirjan alussa, Jackson ja nykyaika tulevat mukaan vasta myöhemmin. Kaikki nuo vanhat tapaukset kuitenkin vaikuttavat yhä niiden ihmisten mielissä, joiden läheiset ovat kuolleet tai kadonneet.

Jacksonin omassakin lapsuudenperheessä on sattunut vastaavanlainen tapaus, joka yhä vaivaa Jacksonin mieltä. Tärkeimmäksi tehtäväkseen hän näkee oman pienen tyttärensä suojelemisen, vaikka tytär nykyisin asuukin toisen miehen luona.

Vauhtia tai vaarallisia tilanteita tästä ei puutu, mikä minusta aina hiukan verottaa kirjan uskottavuutta. Atkinson on kuitenkin taitava kirjoittaja, joka käyttää perinteisen dekkarin kaavaa, mutta samalla nousee sen yli. Atkinsonin henkilöhahmot ovat niin koskettavia ja uskottavia, ettei tämä ns. korkeakirjallisuudenkaan joukossa kalpene ollenkaan. 

She did love them, she really did. She just couldn’t feel it.
They weren’t bonded together, they were like molecules, molecules that couldn’t bond together into stable elements and instead bounced around like bingo balls. She should have done science, not spend all her time with her head in novels. Novels gave you a completely false idea about life, they told lies and they implied there were endings when in reality there were no endings, everything just went on and on and on.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Englanninkielinen kirjallisuus

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rautahuone

Harjunpää ja rautahuone / Matti Yrjänä Joensuu. Otava, 2010. 302 s. ISBN:978-951-1-24742-5 (sid.).

Matti Yrjänä Joensuun (1948–2011) viimeiseksi jäänyt kirja Harjunpää ja rautahuone on tyly ajankuva nyky-Suomesta. Itsekin poliisina toiminut Joensuu näyttää rikosylikonstaapeli Timo Harjunpään silmin sen kulissien takaisen Suomen, jota ei ole kaunis katsella.

Kirjassa näkökulma saattaa olla jopa raatokärpäsen, mutta Harjunpään ohella näkökulmahenkilönä on useimmiten Orvo Sipponen, sairaanhoitaja ja hieroja, jolla tuntuu olevan parantavat kädet. Sivubisneksenä Orvolla on myös naisasiakkaita, joiden luokse hän tekee kotikäyntejä. Yksi tällaisia palveluja käyttävä nainen löytyy murhattuna, ja Orvoakin epäillään.

Toinen asiakas, pyörätuolissa kulkeva Neea, alkaa merkitä Orvolle enemmän kuin asiakasta. Muuta kaunista Orvon elämässä ei olekaan. Hän asuu äitinsä ja isoisänsä kanssa, ja perheen ihmissuhteet ovat täysin vänkyrät. Äiti uhkailee itsemurhalla, Amiraaliksi kutsuttu isoisä kyykyttää Orvoa minkä ehtii. Orvolla on kiltti ja hoitava puolensa, mutta hänen sisällään on rautahuone.

Siinä missä hyväosaiset haluavat piiskaa ja sitomisleikkejä vaihtelun vuoksi, elämäntilanteeseen liittyvä toisten armoilla oleminen yhdistää Orvoa ja Neeaa. Neea käyttää pyörätuolia ja joutuu kestämään isänsä uuden vaimon alentuvaa asennetta. Orvo kävelee omin jaloin, mutta äiti ja isoisä pitävät häntä otteessaan. Sekä Orvo että Neea joutuvat kirjassa myös tilapäisemmin ja sattumalta hyvin rumasti hyväksikäytetyiksi eivätkä selviä näistä tapahtumista. He ovat todellisia uhreja tässä tarinassa.

Kesäisen Helsingin ja henkilöhahmojen kuvaus on vivahteikasta. Kesäinen Helsinki on kuitenkin vain verho sille brutaalille todellisuudelle, jonka rikospoliisi joutuu näkemään. Joensuun Harjunpää säilyttää kuitenkin loppuun asti inhimillisyytensä ja kykynsä empatiaan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kotimainen proosa

Pia Juul: Hallandin murha

Hallandin murha / Pia Juul ; suomentanut Katriina Huttunen. Atena 2011. 205 s. ISBN: 978-951-796-758-7 (sid.). Alkuteos: Mordet på Halland, 2009.
 
Tanskalaisen Pia Juulin teos Hallandin murha on erilainen murhamysteeri. Murhamysteeri se selvästi on, koska Halland on murhattu ja poliisi selvittää tekijää. Murhaajan henkilöllisyys ei tässä kuitenkaan ole keskeisintä.
 
Kertojana on Hallandin avovaimo, kirjailija Bess, joka ei halua kuulla tutkinnan edistymisestä ennen kuin asiat alkavat olla selvillä. Bess on asunut Hallandin kanssa kymmenen vuotta. Hän on jättänyt entisen miehensä Hallandin takia eikä ole nähnyt tytärtään kymmeneen vuoteen. Hän on kaivannut tytärtään kovasti, ja tytär tulee ensimmäiseksi hänelle mieleen, kun Halland on kuollut.
 
Kuka Hallandin oli ampunut? Ampuisiko hän myös minut? Miksi en ajatellut sitä koko ajan, miksi en ollut peloissani? Sitten se meni ohi. Kukaan ei ampuisi minua. Kukaan ei myöskään ampuisi Hallandia, vaikka se olikin tapahtunut.
 
Lehdet kertovat suurin otsikoin kirjailijan surusta ja kaikki tuntuvat seuraavan, sureeko kirjailija siten kuin surra pitää. Lukijana olen valmis samastumaan Bessin hämmennykseen ja suruun, mutta se ei aina ole helppoa. Bessin käytös on toisinaan outoa – ettei kertoja vain olisi sekoamassa. Hän ei kerro kaikkea, joten lukijan on oltava valppaana.
 
Kertoja muistelee, kuinka hän ei paljastanut itsestään Hallandille kovin paljon, vaikka mies olisi varmasti halunnut hänet tuntea. Hallandin kuoleman jälkeen käy ilmi, että tuntemattomuus on ollut molemminpuolista. Hallandin elämässä on ollut paljon sellaista mistä Bess ei ole tiennyt, ja nyt paljastuksia tuntuu tunkevan sisään ovista ja ikkunoista. Bess yrittää varjella omaa suruaan ja pitää paljastukset loitolla.
 
Hallandin lempielokuva oli Martin Guerren paluu, kertomus toisen miehen identiteetin varastavasta huijarista. Juuri tästä on kysymys: identiteetistä, paljastumisesta, toisen tuntemisesta, itsensä tuntemisesta:
 
Tunnetko minut? Puhunko niin kuin äitisi silloin kun olit lapsi, onko minusta tullut inhimillisempi vai olenko vieläkin hirviö, tai käänteisesti, mikä minä olen, etkö voi sanoa mikä minä olen?
 
Kirjan jokaisen luvun alkuun on sijoitettu kirjallinen sitaatti. Tarina lähenee absurdia näytelmää, jossa ovikello soi ja kertoja huudahtelee ”oi”. Vaikka Hallandin murha on pukeutunut dekkariksi ja on sellaisena helppo lukea, siitä voi kuoria esiin muita tasoja. Bessin tarina haaroo moneen suuntaan ja jää mietityttämään lukemisen jälkeen. Teokselle myönnettiin Danske Banks Litteraturpris vuonna 2009.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Käännösproosa