Avainsana-arkisto: mustasukkaisuus

Junichiro Tanizaki: Avain

Tanizaki_Avain

Avain / Junichiro Tanizaki. Suomentanut Tuomas Anhava. 139 s. ISBN 951-30-5812-3 (sid.). 4. p. Tammi, 1987.

Avain ei ole aivan tuoretta kirjallisuutta, se ilmestyi alun perin vuonna 1956. Tuomas Anhava on suomentanut teoksen Howard Hibbettin englanninnoksen pohjalta. Selvästikään kirjailija Jun’ichirō Tanizaki ei ole itse saanut ankaraa kiotolaiskasvatusta kuten kirjan vaimo, tai sitten miehen ei tarvitse sellaisesta välittää. Kirjan aiheena nimittäin ovat keski-ikäisen pariskunnan aviolliset ongelmat, tarkemmin sanoen seksuaaliset mieltymykset.

Tarina koostuu miehen ja vaimon tahoillaan salaa tekemistä päiväkirjamerkinnöistä. Mies alkaa pitää päiväkirjaa aiheesta uudenvuoden aikaan ja vaimo pian sen jälkeen. Eräänä päivänä vaimo löytää kaapin avaimen, joka nyt on jätetty huolimattomasti näkyville, vaikka mies yleensä piilottaa sen. Vaikka molemmat piilottavat päiväkirjansa huolellisesti, he epäilevät silti, että puoliso saattaa lukea sitä salaa. Omassa päiväkirjassaan he vakuuttavat, etteivät milloinkaan alentuisi lukemaan toisen päiväkirjaa. Mutta onko se totuus vaiko vain oletetun lukijan hämäystä?

Ajatelkoon mitä ajattelee, minä en ikinä rupea sitä lukemaan. Minulla ei ole pienintäkään halua perehtyä hänen sielunelämäänsä yli niiden rajojen jotka olen itselleni pannut. Minä en suo toisten tietävän mitä mielessäni liikkuu, enkä itse välitä kurkistella heidän sisimpäänsä. Sitä paitsi, jos hän tahtoo näyttää sitä minulle, minä tuskin voin uskoa mitä siinä sanotaan.

Ankaran kiotolaiskasvatuksen saanut vaimo Ikuko on kaikessa pidättyväinen, sängyssäkin, mutta samalla hän on miehensä mielestä vaativa ja liikaseksuaalinen. Mies tekee kaikkensa pitääkseen hänet tyytyväisenä, mutta tähän mennessä hän ei ole onnistunut erityisen hyvin. Lisäksi miehellä  on kainoa vaimoa kauhistuttavia mieltymyksiä, häntä kiinnostavat esimerkiksi vaimon jalat.

Pariskunnalla on tytär, Toshiko, jonka sielunelämä jää arvoitukseksi, vaikka hän alkaakin selvästi ohjailla tapahtumia. Heillä käy vieraana Kimura, jota ajatellaan Toshikon kosijaksi, mutta Kimura vaikuttaa kiinnostuneemmalta Ikukosta, joka on viehättävämpi kuin tyttärensä. Ikuko ajautuu suhteeseen Kimuran kanssa, mutta tekeekö hän sen miehensä takia, joka salaa toivoo sitä, koska mustasukkaisuus kiihottaa häntä?

Kirjassa asettuvat vastakkain japanilaiset perinteet ja nykyajan länsimaiset tavat. Kirjan alkupuolella mies kertoo alkaneensa lukea William Faulknerin Sanctuarya, ja mikäpä sen rappiolänsimaisempaa olisikaan. Miehen ajattelu ja tavat ovat siis melko länsimaisia, ja niitä hän yrittää tartuttaa vaimoonkin. Vaimo pitää kiinni japanilaisesta säädyllisyydestään, mutta alkaessaan suhteen Kimuran kanssa vaimo alkaa sovitella länsimaisia asusteita. Helmikorvarenkaat sopivat hänelle miehenkin mielestä, mutta länsimaiset vaatteet eivät Ikukolle istu.

Ja sitä paitsi hänen käyntiryhtinsä – kävely, olkapäiden ja vartalon liikkeet, tapa millä hän pitää käsiään, pään kallistunut asento – kaikki on taipuisaa ja naisellista perinteelliseen japanilaiseen tyyliin, joka soveltuu kimonoon.

Ikuko parka tuntuu koko ajan olevan ainakin miehensä katseiden ja odotusten kohteena. Huolimatta siitä, että länsimainen vaatetus ei pue Ikukoa, tämä näyttää siinä miehen mielestä hekumalliselta. Vaimon kiotolainen pidättyvyys onkin ennen kaikkea pintaa, kuin kimono johon hän pukeutuu. Vaikka vaimo ei kerro yksityiskohtia kohtaamisistaan Kimuran kanssa, vaikuttaa siltä, että sellaiset tavat joita hän miehensä kanssa pitää inhottavina ja vastenmielisinä, eivät ehkä olekaan sitä nuoremman ja komeamman miehen kanssa.

Kirjassa vuorottelee kaksi hyvin epäluotettavaa kertojaa, joiden kertomisen motiivit täytyy koko ajan kyseenalaistaa. Kommunikointi ”salaisten” päiväkirjojen välityksellä on äärimmäisen kieroa. Kun Ikuko lopulta pääsee tavoitteeseensa, hän jää lukijan kanssa miettimään, mitkä ovat olleet Toshikon motiivit auttaa äitiään. Voivatko ne kahden näin kieron ihmisen tyttärellä olla muuta kuin kierot?

Mainokset

2 kommenttia

Kategoria(t): Käännösproosa

Saara Henriksson: Linnunpaino

linnunpainoLinnunpaino / Saara Henriksson. Into, 2012. 246 s. ISBN: 978-952-264-146-5 (nid.).

Linnunpainon minäkertoja Lilja on tanssija, joka harjoittelee pääroolia Siniparran Judithina. Loukkaantumisen takia hän menettää pääroolin, mutta Siniparran salaisuudet alkavat kiehtoa häntä entistä enemmän. Joutsenista kertovalla luennolla hän ihastuu luennoitsija Tommiin ja saa lintumiehen poikaystäväkseen.

Siniparralla ja Tommilla on kummallakin menneisyys, joka vaivaa uutta kumppania, epävarmaa nuorta naista. Tommin menneisyydessä on Petri, josta Tommi ei halua puhua. Mutta Lilja haluaa tietää. Tommi kaipaisi myös omaa aikaa, mikä lisää Liljan epävarmuutta ja tuo ristiriitoja suhteeseen. Saako muistot pitää ominaan, vai pitääkö lukitutkin huoneet avata toisen mielen rauhoittamiseksi?

Sisäistarinana kulkee Siniparran ja Judithin tarina, jossa Judith haluaa kuulla Siniparran edellisistä naisista. Tieto lisää tuskaa, ja Siniparran on uhrattava ensin kätensä, sitten jalkansa, ettei voisi enää koskea ketään toista eikä mennä kenenkään toisen luokse. Lopulta Judith hautaa Siniparran. Vastaavanlainen kohtalo on myös Liljan ja Tommin suhteella.

Linnunpaino tuli luettua joutuisasti, tarina piti otteessaan alusta loppuun. Nuoren tanssijan kehoa kuvataan seikkaperäisesti, fyysisyys saa paljon tilaa, onhan keho tanssijan työväline.

Saara Henrikssonin toinen romaani on kauniisti kirjoitettu rakkaustarina. Tähän nuoreen kirjailijaan kannattaa tutustua.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kotimainen proosa