Aihearkisto: Englanninkielinen kirjallisuus

Colm Tóibín: The testament of Mary

testament

The testament of Mary / Colm Tóibín. Penguin, 2013. 104 s. 978-0-241-96297-8 (nid.).

Tämänvuotisen Booker-palkinnon voitti Eleanor Catton romaanillaan The Luminaries, joka julkaistaan suomeksi ensi vuoden puolella. Yksi kuudesta ehdokkaasta oli Colm Tóibínin pienoisromaani The testament of Mary. Sen tarina on tuttu, mutta näkökulma on uusi – näkökulma sekä tapahtumiin että ihmisiin. Maria ei jaa evankeliumin näkemystä, että hänen poikansa kuolema olisi ennalta määrätty sovittamaan ihmisten synnit. Hänelle se on vain mieletön ja väkivaltainen tapahtuma, turha kuolema, jonka olisi voinut välttää. Hänelle Jeesus ei ole jumalan poika vaan oma poika, lihaa ja verta. Vaikka Jeesuksella on paljon seuraajia, Mariaa hän ei ole käännyttänyt. Maria ei ole hänen seuraajansa vaan äitinsä.

Tarinan Maria on vanha. Hän elää ahtaasti vartioituna ja odottaa kuolemaa. Hän muistaa kipeästi poikansa kuoleman ja tapahtumat ennen sitä ja sen jälkeen. Hän näki poikansa henkiin herättämän Lasaruksen, jonka kohtalo oli äärimmäisen julma: Lasarus pelastui kuolemalta muttei saanut elämäänsä takaisin. Kaanaan häissä hän yritti pelastaa poikansa ja puhua hänet palaamaan kotiin, mutta Jeesus ei kuunnellut häntä. Hän oli paikalla kun Jeesus ristiinnaulittiin, mutta ennen poikansa kuolemaa pakeni levottomuuksia säilyttääkseen oman henkensä. Hän ei koskaan pidellyt sylissään kuolleen poikansa ruumista.

Kristinuskon Maria on aivan muuta kuin tämä Maria: kaikkensa uhraava ja epäilyksettä uskova, hän antaa kasvot täydelliselle äidille. Tóibínin Maria on inhimillinen. Hän ei halua uhrata omaa poikaansa edes koko maailman pelastamiseksi. Hän ei edes usko: kun hän rukoilee, hän rukoilee Artemista. Evankelistoja eivät Marian mielipiteet kiinnosta: he tietävät muutenkin millaisen tarinan haluavat kirjoittaa. Maria on mielipidevanki, josta vastentahtoisesti muokataan palvottu madonna. Kengätkin puristavat.

Kengistä puheen ollen: eivätkö ne ennemminkin olleet jonkinlaiset sandaalit? Tóibín on myös kaivanut Lasarukselle haudan, vaikka evankeliumisin mukaan Lasarus oli haudattu luolaan, kuten tapana oli. Vaikuttaa siltä kuin kaikki yksityiskohdat eivät aivan asettuisi noihin historiallisiin kehyksiin, mutta pikkuasioistahan tässä on kyse.

Kirjan kieli on lyyrisen kaunista ja tiheää: vähillä lauseilla on sanottu paljon. Kannattaa lukea, jos vaihtoehtoinen Maria-kuva vähänkin kiinnostaa.

Mainokset

2 kommenttia

Kategoria(t): Englanninkielinen kirjallisuus

Kate Atkinson: Case histories

Case histories : [a novel] / Kate Atkinson. Doubleday, 2004. 304 s. ISBN: 0-385-60799-7 (sid.).

Case histories on Kate Atkinsonin ensimmäinen Jackson Brodie -dekkari. Se ilmestyi alun perin vuonna 2004 ja suomeksi viime vuonna nimellä Ihan tavallisena päivänä. Brodie kakkonen (One good turn, 2006) ilmestyy pian suomeksi nimellä Kaikkein vähäpätöisin asia.

Päähenkilö Jackson on entinen sotilas ja poliisi, nykyinen yksityisetsivä. Karskin pinnan alla hänellä on hyvä sydän. Hän etsii yksinäisen vanhuksen kadonneita kissoja, tai ainakin käy kuuntelemassa tämän murheet, vaikkei nuuka muori maksa penniäkään. Monet hukassa olevat – tai heidän omaisensa – ottavat häneen yhteyttä.

Pääosa Jacksonin jutuista on vanhoja, ja Case histories siirtyykin ongelmitta aikatasolta toiseen. Pikkuisen Olivian katoaminen sattui vuonna 1970, mutta Olivian siskot ottavat Jacksoniin yhteyttä nyt, isänsä kuoltua. Varhaiset tapausselostukset ovat kirjan alussa, Jackson ja nykyaika tulevat mukaan vasta myöhemmin. Kaikki nuo vanhat tapaukset kuitenkin vaikuttavat yhä niiden ihmisten mielissä, joiden läheiset ovat kuolleet tai kadonneet.

Jacksonin omassakin lapsuudenperheessä on sattunut vastaavanlainen tapaus, joka yhä vaivaa Jacksonin mieltä. Tärkeimmäksi tehtäväkseen hän näkee oman pienen tyttärensä suojelemisen, vaikka tytär nykyisin asuukin toisen miehen luona.

Vauhtia tai vaarallisia tilanteita tästä ei puutu, mikä minusta aina hiukan verottaa kirjan uskottavuutta. Atkinson on kuitenkin taitava kirjoittaja, joka käyttää perinteisen dekkarin kaavaa, mutta samalla nousee sen yli. Atkinsonin henkilöhahmot ovat niin koskettavia ja uskottavia, ettei tämä ns. korkeakirjallisuudenkaan joukossa kalpene ollenkaan. 

She did love them, she really did. She just couldn’t feel it.
They weren’t bonded together, they were like molecules, molecules that couldn’t bond together into stable elements and instead bounced around like bingo balls. She should have done science, not spend all her time with her head in novels. Novels gave you a completely false idea about life, they told lies and they implied there were endings when in reality there were no endings, everything just went on and on and on.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Englanninkielinen kirjallisuus

Toni Morrison: Sula

Sula / Toni Morrison. New American Library, 1982. ISBN: 0-452-25333-0 (nid.).

Now Nel was one of them. One of the spiders whose only thought was the next rung of the web, who dangled in dark dry places suspended by their own spittle, more terrified of the free fall than the snake’s breath below.

Yhdysvaltalaisen Nobel-palkitun Toni Morrisonin romaani Sula ilmestyi vuonna 1973. Suomeksi se on julkaistu samannimisenä Seppo Loposen suomentamana vuonna 1995.

Sula sijoittuu ohiolaiseen Medallionin kaupunkiin, jonka kukkulalla, Pohja-nimisessä kaupunginosassa, asuvat mustat. Kertomus alkaa vuodesta 1919, jolloin Shadrack palaa sodasta kotikaupunkiinsa. Mieleltään haavoittunut Shadrack pelkää kuoleman tulevan omia aikojaan, ja päättää julistaa vuosittain itsemurhapäivän, johon murhat ja itsemurhat tulisi keskittää. Shadrack on karnevalistinen hahmo, mökissään yksin asuva erakko, joka on kuitenkin yhteisölle tärkeä.

Yhteisön kuvauksen lisäksi tarina kertoo Sulan ja Nelin ystävyydestä. Molemmat ovat yksinäisiä lapsia. Nel elää ylemmyydentuntoisen äitinsä hoivissa, Sula taas talossa, jota hallitsee yksijalkainen isoäiti Eva. Sulan äiti Hannah on jäänyt leskeksi mutta miehiä hänellä riittää, enimmäkseen tosin ystävättärien aviomiehiä. Lisäksi taloudessa asuu vakituisemmin tai väliaikaisemmin monia muitakin, kuten kolme poikaa, joille kaikille Eva on antanut nimen Dewey. Lopulta deweyt, niin erinäköisiä kuin ovatkin, sulautuvat kaikkien mielessä yhtenäiseksi deweyjoukoksi, josta yhtä poikaa ei erota toisesta.

Kun Sula palaa takaisin Pohjaan, tapahtuu asioita, joiden takia häntä aletaan pitää pahana. Yhteisö tarvitsee Sulan pahuutta yhdistääkseen voimansa yhteistä vihollista vastaan. He tarvitsevat Sulan pahuutta pysyäkseen itse hyvinä. Sula on omalla passiivisella tavallaan mustan naisen vapautumisen airut. Hän on jotakin aivan muuta kuin mustalta naiselta odotetaan: hän ei ole seksuaalisesti pidättyväinen eikä huolehdi muista ihmisistä vaan pelkästään itsestään. Kaikkein kauheinta ja inhottavinta yhteisön silmissä on kuitenkin se ajatus, että Sula harrastaisi seksiä myös valkoisten miesten kanssa.

Minuun Sula teki vaikutuksen. Se kokoaa yhteen mustien yhteisöllisyyden, naisen vapautumisen, ystävyyden, äidinrakkauden, hyvyyden ja pahuuden teemoja. Sen kerronta lähenee maagista realismia ja on aistivoimaista, kuvallista ja moneen suuntaan haarovaa. Sula ei ole pitkä kirja mutta se jää elämään mieleen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Englanninkielinen kirjallisuus

Emma Donoghue: Room

Room : a novel / Emma Donoghue. Picador 2011. 400 s. ISBN: 978-0-330-51902-1 (nid.).
 
Tämän kirjan ehdin nipin napin lukea ennen kuin se ilmestyi suomeksi; Tammi on juuri julkaissut Huoneen Sari Karhulahden suomentamana. Room tavoitteli sekä Booker- että Orange-palkintoa ja pääsi bestseller-listoille ilmestyessään vuonna 2010. Heti alkuun on varoitettava, ettei kirjaa oikein malta laskea käsistään kun sen kerran on aloittanut. On pakko saada selville, miten Jackille ja hänen äidilleen käy.
 
Kirjan kertoja on siis viisivuotias Jack, joka elää äitinsä kanssa yhdessä muutaman neliön huoneessa. Huone on Jackin koko maailma, hän ei ole koskaan käynyt sen ulkopuolella. Huoneessa on myös televisio, mutta mikään televisiossa näkyvä ei ole totta. Vain huone on totta, kaikki huoneessa oleva, ja Jack ja äiti. Old Nick, joka käy äidin luona öisin, on ehkä puoliksi totta. Jack on piilossa vaatekaapissa vierailujen ajan. Kattoikkunasta näkyy palanen taivasta, mutta se on jo ulkoavaruutta.
 
Donoghue on sujahtanut lapsen nahkoihin uskomattoman hienosti. Jack on tavattoman lahjakas ja paikoin pikkuvanhakin viisivuotias, mutta silti täysin uskottava pieni poika. Lukija tajuaa omalla elämänkokemuksellaan Jackin ja äidin järkyttävän tilanteen pian, mutta Jack ei itse näe tilanteessaan mitään kummallista. Lukija ymmärtää myös äidin motiivit ja käytöksen usein paremmin kuin Jack:
 
There’s light flashing at me, it stabs my eyes. I look out of Duvet but squinting. Ma standing beside Lamp and everything bright, then snap and dark again. Light again, she makes it last three seconds then dark, then light for just a second. Ma’s staring up at Skylight. Dark again. She does this in the night, I think it helps her get to sleep again.
 
Tuntuu uskomattomalta, että äiti on kyennyt luomaan Jackin elämästä näinkin turvallista ja Jack on kasvanut taitavaksi ja tasapainoiseksi pojaksi. Yksi selitys on siinä, että äiti on omistautunut ja kyennyt omistautumaan Jackille. Jack on saanut äidin jakamattoman huomion. Toisinaan äidillä on kuitenkin päiviä, jolloin hän vain makaa sängyssä, mutta Jack tietää sen olevan ohimenevää.
 
Jackin kertomuksesta käy ilmi, kuinka Jackin syntymä on pelastanut äidin. Jack on antanut uuden tarkoituksen äidin elämälle, josta vankeuden myötä tuli merkityksetöntä. Jackin myötä syntyi toivo, joka versoi kuin Jaakon pavunvarsi. Arvosteluissa kerrotaan tämän olevan kirja äidinrakkaudesta. Niinkin kyllä, mutta ennen kaikkea tämä on kirja Jackin rakkaudesta äitiin. Kirja siitä, miten tuo uskomaton pieni supersankari pelastaa äidin ensin kerran, sitten toisen ja kenties kolmannenkin.
 
Näin jännittävä, liikuttava ja salaviisas kirja kannattaa lukea.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Englanninkielinen kirjallisuus

Julian Barnes: The sense of an ending

The sense of an ending / Julian Barnes. Jonathan Cape 2011. 150 s. ISBN: 978-0-224-09415-3 (sid.).

Tämän vuoden Booker-palkinnon voittanut kirja, Julian Barnesin The sense of an ending, on tutkimusmatka muistiin ja henkilökohtaiseen historiaan. Kirjan alussa neljä kaverusta miettii historian tunnilla, mitä on historia. Lopussa yhdellä heistä, kertoja Tonylla, on takanaan pitkästi henkilökohtaista historiaa, johon hänellä ei ole suurempaa syytä olla tyytymätön ennen kuin eräs yhteydenotto saa hänet miettimään elämänsä kulkua tarkemmin.

Again, I must stress that this is my reading now of what happened then. Or rather, my memory now of my reading then of what was happening at the time.

Kaveruksista fiksuin, Adrian, sai stipendin Cambridgeen, Tony päätyi Bristoliin opiskelemaan historiaa. Elämä sujui odotetusti: työ, avioliitto, tyttären syntymä, avioero… Elämä on melko harmitonta ja harmiton on Tonykin. Yllättäen  käy ilmi, että ensimmäinen tyttöystävä Veronica näkee asian toisin. Hänellä on todiste siitä, että Tonyn pahantahoisuudella on ollut karmeita seurauksia. 40 vuotta sitten tapahtunut ei ole Tonylle lainkaan yhdentekevää, vaan hän yrittää saada asian selvitettyä, päästä sinuiksi menneisyytensä kanssa.

I survived. ’He survived to tell the tale’ – that’s what people say, don’t they? History isn’t the lies of the victors, as I once glibly assured Old Joe Hunt; I know that now. It’s more the memories of the survivors, most of whom are neither victorious nor defeated.

Barnes on voittonsa ansainnut. Hän käsittelee historiaa, muistoja ja muistia filosofisesti, ja samalla kirja taipuu psykologisen trillerin suuntaan kun Tony yrittää selvittää, mitä tapahtui todella, kuka oli syyllinen ja millä perusteella. Loppuratkaisua en olisi arvannut: olin lukemani perusteella kuvitellut aivan muuta. Ratkaisu tuntui jopa hiukan epäuskottavalta. Enkä liioin osannut täysin samastua Tonyn syyllisyydentunteisiin koska epäilen, josko yhtä kirjettä voisi todella pitää syynä tragedioihin. Viisas ja viehättävä pieni kirja joka tapauksessa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Englanninkielinen kirjallisuus

Siri Hustvedt: The summer without men

The summer without men / Siri Hustvedt. Sceptre 2011. 216 s. ISBN: 978-1-444-71052-6 (sid.).
 
Siri Hustvedtin uusin on jo tuoreeltaan ilmestynyt suomeksi nimellä Kesä ilman miehiä. Mia Fredricksen ei vietä kesäänsä kokonaan ilman miehiä, miehet eivät vain ole läsnä. Aviomies Boris on toisen naisen kanssa, mutta mielessä, seinän takana huutaa nuori isä Pete, Mr. Nobody lähettelee sähköpostia. Myös kuolleet läheiset, kuten isä ja Boriksen itsemurhan tehnyt veli Stefan, ovat ajatuksissa.
 
 Mian aviomies löytää työpaikaltaan nuoren ranskattaren ja haluaa pitää taukoa kolmikymmenvuotisesta avioliitosta. Pitkän avioliiton aikana Mia ja Boris ovat alkaneet sulautua yhdeksi: he huomaavat jo ajattelevansa samoja ajatuksia. Taukoaikeista kuultuaan Mia sekoaa ja viettää lyhyen aikaa psykiatrisessa hoidossa. Sen jälkeen Mia lähtee viettämään kesää entiseen kotikaupunkiinsa, jossa hänen äitinsä yhä asuu. Aluksi nukkuminen on hankalaa ja ajatukset pyörivät päässä.
 
Mia kutsuu äitiään ja tämän ystävättäriä viideksi joutseneksi; useampi heistä on jo yhdeksänkymppinen. Yhdellä joutsenista on salaisuus, jonka hän haluaa paljastaa jollekulle ennen kuolemaansa, ja Mia saa olla se joku. Mia ohjaa myös seitsemän teini-ikäisen tytön sanataideryhmää. Yksi ryhmän jäsenistä joutuu muiden hampaisiin. Mia on itsekin kokenut, kuinka julmia tuon ikäiset tytöt saattavat olla. Mian kesään kuuluvat kaikenikäiset naiset pikkuisesta Florasta pitkän elämän päätökseen tulevaan Abigailiin.
 
Kesä ilman miehiä ei ole samalla tavalla lukuromaani kuin vaikkapa Kaikki mitä rakastin. Lukuromaaniksi se on liian päiväkirjamainen ja pohdiskeleva, liian henkilökohtainen. Kertoja jopa puhuttelee lukijaa toistuvasti. Harvoin olen lukijana saanut näin lämmintä huomiota kuin Hustvedtin kertojalta:
 
But before I get to that, I want to tell you, Gentle Person out there, that if you are here with me now, on the page, I mean, if you have come to this paragraph, if you have not given up and sent me, Mia, flying across the room or even if you have, but you got to wondering whether something might not happen soon and picked me up again and are reading still, then I want to reach out for you and take your face in both my hands and cover you with kisses, kisses on your cheeks and chin and all over your forehead and one on the bridge of your (variously shaped) nose, because I am yours, all yours.
   I just wanted you to know.
 
Kesäkirjaksi tämä silti sopii hyvin. Lopussa Mia vaikuttaa niin tasapainoiselta, että on melkein vaikea uskoa hänen vähän aikaa sitten tarvinneen psykiatrista hoitoa. Ja miksi Mia ei toipuisi, tulisi toimeen niin ilman miestä kuin miehen kanssakin, onhan hänellä monia ihania naisia tukenaan: äiti, sisar, kaunis ja lahjakas tytär… Nykykirjallisuudessa taitaa olla jo virkistävän erilaista, ettei petetty vaimo etsi kostoksi nuorempaa miestä, vaan toipuu lukemisen ja kirjoittamisen, muistelun ja pohdintojen ja ennen kaikkea sukulais- ja ystävänaisten avulla. Pisteet siitä Siri Hustvedtille.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Englanninkielinen kirjallisuus

Siri Hustvedt: The blindfold

The blindfold / Siri Hustvedt. Sceptre, 2008. 221 s. ISBN: 978-0-340-58123-0 (nid.).

Siri Hustvedt kuuluu 2000-luvun suosituimpiin käännöskirjailjoihin. Kaikki alkoi hänen ensimmäisenä suomennetusta kirjastaan Kaikki mitä rakastin, taiteilijapiireihin sijoittuvasta terävästä lukuromaanista. Sen jälkeen ilmestynyt Amerikkalainen elegia oli minulle henkilökohtaisesti pettymys: en päässyt kirjassa alkua pitemmälle. Varhaisemmasta tuotannosta suomennettu Lumous viehätti sekin, vaikkei noussut samalle tasolle kuin ensikosketukseni Hustvedtin tuotantoon.

Vuonna 1992 ilmestynyt The blindfold on Hustvedtin vielä suomentamaton esikoisromaani. Tämä kirja Otavan olisi kannattanut käännättää sen sijaan, että markkinoisi neuropsykiatriaa käsittelevää Vapiseva nainen -teosta romaanina.

The blindfold kertoo Iris Vegan -nimisestä opiskelijasta, joka on tullut New Yorkiin Columbian yliopistoon opiskelemaan kirjallisuutta. Alkuun teos muistuttaa novellikokoelmaa: ensimmäinen, toinen ja vielä kolmaskin kertomus tuntuvat erillisiltä. Neljäs osa vie sivumäärältään melkein puolet kirjasta. Neljäs osa myös sitoo yhteen aikaisemmat osat, paljastaa tapahtumien kronologian.

Romaanin ytimessä ovat ihmissuhteet ja oma identiteetti. Eräässä tarinassa Iris suostuu valokuvattavaksi, hän haluaa tulla katsotuksi ja nähdyksi. Mutta kuvaaja valitsee otoksistaan kaikkein kauheimman, sen jossa Iriksen ilme on tyhjä, jossa hän näyttää olevan vailla identiteettiä. Kaiken kukkuraksi kuvasta tuleekin alastonkuva, josta kaikki juoruavat. Kun antaa itsestään jotakin, sitä ei enää voi hallita, se jatkaa elämäänsä toisten hyvän- tai pahantahtoisuuden armoilla.

Toisessa tarinassa Iris antaa rakastajansa, naimisissa olevan professorin, sitoa silmänsä lahjaksi saamallaan huivilla. Tässäkin Iristä satutetaan. New Yorkissa jokainen tuntuu välittävän vain itsestään. Iris on sokean luottavainen, mutta pettyy kerran toisensa jälkeen. Hän ei kuitenkaan ole viaton enkeli, jota pahat ihmiset kolhivat. Hän tekee tuttavuutta myös oman pimeän puolensa kanssa, ja se pelottaa häntä kaikkein eniten.

The blindfold on kiehtova esikoinen. Sen maailma on mystinen, arvaamaton, ja pahuuskin antaa sille oman vivahteensa. Ihmisluonto on sellainen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Englanninkielinen kirjallisuus