Aihearkisto: Sarjakuvat

Craig Thompson: Habibi

Habibi / Craig Thompson. Like, 2012. Suomennos Ida Takala. 655 s. ISBN: 978-952-01-0743-7  (sid.).

Craig Thompsonin Habibi on Tietäväisen Näkymättömien käsien tavoin suurteos sarjakuvien joukossa. Se on kuvineen ja tarinoineen ehtymätön aarrearkku.

Habibin kertojana on Dodola, sateen jumalattaren mukaan nimetty tyttö, joka ei saa tanssillaan kipeästi kaivattua sadetta aikaiseksi. Hänet myydään lapsivaimoksi kirjanoppineelle miehelle, joka opettaa Dodolan lukemaan ja kirjoittamaan sekä ennen kaikkea rakastamaan tarinoita.

Alkua ja loppua lukuun ottamatta tarina ei etene kronologisesti. Dodola muistelee elämänsä kulkua ja samalla selviää, mitä on tapahtunut. Tapahtumien kulun vähittäinen selviäminen palkitsee lukijaa. Samalla tutustutaan islamilaiseen tarinaperinteeseen melkein tuhannen ja yhden yön tapaan.

Tekijä on mieltynyt arabialaiseen kirjoitukseen ja ornamentiikkaan, hän varioi loputtomiin kirjainten visuaalista mutta myös symbolista tasoa. Hän näyttää yhtymäkohtia kristinuskon ja islamin kertomuksissa – niitä on runsaasti. Seksuaalinen väkivalta ja alistaminen, jonka kohteeksi Dodola joutuu, on julmaa ja sitä kuvataan paikoin yksityiskohtaisesti. Teos on myös hyvin kantaaottava kuvatessaan roskiin hukkuvaa maapalloa ja monenmoisia hyväksikäyttäjiä.

Ennen kaikkea Habibi – nimen merkitys on ”rakkaani” – on kuitenkin kaunis, ajaton tarina rakkaudesta ja toivosta.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Sarjakuvat

Marjane Satrapi ja nainen huntujen takana

Nykyisin Ranskassa asuva Marjane Satrapi syntyi Iranissa vuonna 1969. Hänen vanhempansa olivat varakkaita ja tavoiltaan ja maailmankuvaltaan varsin länsimaalaisia. Satrapi teki iranilaisesta lapsuudestaan ja nuoruudestaan omaelämäkerrallisen Persepolis-sarjakuvan, joka ilmestyi Ranskassa neliosaisena vuosina 2000–2003. Suomessa Persepolis ilmestyi Taina Aarnen suomentamana kahdessa osassa: ensimmäinen osa Otavan julkaisemana vuonna 2004 (ja Liken uusintapainoksena 2008), toisen osan julkaisi Like vuonna 2007. Samana vuonna ilmestyi myös sarjakuvien pohjalta tuotettu Persepolis-animaatioelokuva.

En ole aiemmin lukenut kirjaa joka käsittelisi Iranin ja Irakin sotaa. Lukukokemukseni hunnutettujen naisten elämästä taitavat rajoittua Rajaa Alsanean kevyehköön saudiromaaniin Riadin tytöt. Tältä pohjalta Persepolis oli todella valaiseva. Se kertoo lapsen näkökulmasta ihmisten selviämisestä totalitaristisessa yhteiskunnassa, jossa naisen on peitettävä itsensä huntuihin ja yksilön elämää pyritään säätelemään monin tavoin. Kertojan lähipiiri osoittaa mieltään ja juhlii, mutta moiset kapinan eleet pyritään nitistämään. Pommit putoilevat, mutta Marji-tyttö yrittää käydä koulua ja elää normaalia lapsuutta. Lopulta Marjin kapina alkaa käydä liian vaaralliseksi hänelle itselleen, ja vanhemmat lähettävät 14-vuotiaansa yksin Itävaltaan.

Jatko-osa tuntuu hiukan sekavalta: päähenkilön elämässä tapahtuu liikaa. Hän elää suurten psyykkisten ja fyysisten muutosten aikaa, mutta on yksin vieraassa maassa ja kulttuurissa, jossa kukaan muu ei ole elänyt konkreettisesti sodan keskellä. Tilanteesta selviäminen vie häneltä pitkän aikaa. Koulun loputtua Marjane palaa kotiin masentuneena ja epäonnistuneena, mutta pääsee lopulta elämään kiinni.

Marjanella on onneksi perhe joka välittää hänestä, vaikka Marjane ei kerro heille kokemuksistaan Itävallassa. Vapaamieliset vanhemmat tukevat ja kannustavat. Isoäiti on Marjanelle erityisen rakas. Konfliktit esivallan edustajien kanssa sen sijaan ovat väistämättömiä, kun päähenkilö yrittää elää omalla tavallaan, vapaana naisena.

Marjanen isä analysoi päättynyttä sotaa näin:

Koko sota oli vain mittava juoni, jonka tarkoitus oli tuhota niin Iranin kuin Irakinkin armeijat, joista ensimmäinen oli vuonna 1980 Lähi-idän mahtavin ja toinen puolestaan todellinen uhka Israelille.

Länsivallat myivät aseita molemmille puolille ja me olimme niin tyhmiä, että lähdimme mukaan heidän julkeaan peliinsä… Kahdeksan vuotta turhaa sotaa.

Nyt valtio antaa sitten kaduille marttyyrien nimiä, jotta uhrien perheet voisivat olla ylpeitä. Ehkä he siten näkevät jotain tolkkua tässä järjettömyydessä.

Persepoliksen jälkeen Satrapilta on suomennettu kaksi teosta, Luumukanaa (2008) ja Pistoja (2010), jotka jatkavat mustavalkoista henkilöhahmoihin keskittyvää kuvakerrontaa. Luumukanaa sijoittuu 1950-luvun Teheraniin, päähenkilö on tekijän sukulaismies. Naser Ali on muusikko, jonka tarin vaimo on suutuspäissään rikkonut. Naser Ali etsii uutta taria, mutta mikään ei soi kuten entinen. Naser Alin taiteen voimana on ollut kärsimys: hän rakasti nuorena Iran-nimistä tyttöä, jonka isä ei halunnut antaa tytärtään muusikolle. Se oli Naser Alille suuri suru, mutta samalla inspiraation lähde. Kun mies menetti sekä musiikin että illuusion rakkaastaan, hänelle ei jäänyt enää mitään. Hän päätti kuolla. Mikään ei enää tuottanut hänelle nautintoa, ei edes luumukana. Luumukanaa on kaunis tarina rakkauden ja taiteen voimasta.

Pistoja kertoo iranilaisten naisten elämästä, joka huntujen takana on pohjimmiltaan varsin vapaamielistä. Neitsyyttä arvostetaan yhä, mutta käytännössä nykynainen on harvoin neitsyt naimisiin mennessään. Jos asia vaivaa, voi aina otattaa ”ristipistot”, ja käy taas neitsyestä aviomiehen silmissä. Satrapille ominainen huumori pääsee teoksessa valloilleen. Huumorilla voi käsitellä myös vaikeita asioita, ja itse asiassa silloin, kun asiat käyvät liian vaikeiksi, huumori on pakko ottaa avuksi niiden käsittelyyn.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Sarjakuvat

Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet

Näkymättömät kädet / Ville Tietäväinen. WSOY 2011. 215 s. ISBN: 978-951-0-37928-8 (sid.).
 
Vielä yksi sarjakuvaromaani, tällä kertaa aivan tuore: Ville Tietäväisen Näkymättömät kädet lienee alkavan syksyn sarjakuvista puhutuin ja luetuin. Se on suurteos, jonka parissa tekijä on työskennellyt viisi vuotta. Tietäväinen kävi tarinansa tapahtumapaikoilla Marokossa, Espanjassa Almerian vihannestarhoilla ja Barcelonassa. Hän haastatteli paperittomia antropologi Marko Juntusen kanssa.
 
Tarinassa marokkolainen Rashid lähtee etsimään perheelleen leveämpää leipää Espanjasta. Rashid on ompelija, jolta työt loppuvat. Hänellä on elätettävänään omat vanhemmat, vaimo ja pieni tytär. Vaihtoehdot alkavat olla vähissä. Niinpä Rashid ystävineen lähtee. Hänellä ei ole varaa maksaa pimeää ylitystä, joten hän suostuu velkaorjuuteen. Orjuudeksi työnteko vihannestarhoilla osoittautuukin. Sieltä Rashid pääsee pakenemaan Barcelonaan salamatkustajana rekan kyydissä, mutta kaupunkikaan ei tarjoa parempaa toimeentuloa.
 
Näkymätön käsi -termiä käytti alun perin Adam Smith (1723–1790) mm. teoksessaan Kansojen varallisuus. Hänen teoriansa mukaan ihmiset toimivat markkinoiden näkymättömän käden ohjaamina. Yksilön pyrkimys taloudellisen asemansa edistämiseen koituu myös koko yhteiskunnan hyväksi. Rashidin ja hänen kaltaistensa ansiosta mekin Euroopan toisella laidalla saamme edullisia vihanneksia Espanjasta. Markkinoiden näkymätön käsi ei kuitenkaan Rashidia siunaa: poimijoiden kehnot työolot ovat näkymätön ongelma, jolta voimme helposti ummistaa silmämme. Markkinoiden ja Rashidin näkymättömien käsien lisäksi teoksessa puhutaan vielä suuremmasta kädestä, johon Rashid itsensä ja toiveensa uskoo. Lukijaa tuon suuremman käden Rashidille tarjoama turva ei kuitenkaan vakuuta.
 
Pelkään, tietenkin. Missä on pelkoa, on toivoa, vastaa Rashidin kysymykseen työoloja vastaan kapinoiva mies, joka pääsee pian hengestään.
 
Sivuhenkilöinä Rashidin tarinassa vilahtelee monia köyhyyttä ja kurjuutta nähneitä ihmisiä, joita yhdistää toive turvatummasta tulevaisuudesta. Harvoin vaurastuminen kuitenkaan on helppoa, ja toisinaan olot Euroopassa on vielä vaikeammat kuin kotona. Tulijat eivät ole samasta puusta veistettyjä onnenonkijoita, vaan monet tulevat Rashidin tavoin velvollisuudentunnosta, toiveenaan vain perheen elättäminen.
 
Tietäväinen kertoo yhden laittoman siirtolaisen tarinan, mutta samantyyppisiä kokemuksia on miljoonilla ihmisillä ja tarinan taustalla on valtavan laaja ongelma. Rashidin tarina onnistuu kertomaan jotakin keskeistä näistä taustoista sortumatta julistamiseen. Kuvituksella tekijä luo taitavasti tunnelmia ja tilanteita. Tummasävyinen, niukoin värein tehty kuvitus on synkkä kuten koko tarinakin.
 
Tärkeä kirja, kannattaa lukea.
 
Ainoa miinus tulee kirjan koosta. Suurteoksen ei tarvitsisi fyysisenä esineenä olla näin suuri ja painava. Käyttökelpoisimpia ovat kirjat, jotka on helppo kiikuttaa kirjastosta kotiin ja takaisin ja pakata reppuun junamatkan iloksi. Tämä ei ole niitä kirjoja.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Sarjakuvat

Lisää sarjakuvia

Esittelen muutaman viime vuosina ilmestyneen sarjakuvaromaanin samassa artikkelissa. Teokset ovat keskenään hyvin erilaisia mutta tutustumisen arvoisia.

Kati Närhen kirjassa Saniaislehdon salaisuudet (WSOY 2010) orpotyttö Agnes selvittelee suvun salaisuuksia. Tomera Agnes ei ole kovin perinteinen tyttö, mutta maailma jossa hän elää on perinteinen luokkayhteiskunta. Agnes asuu mummon kanssa, hänen vanhempansa ovat kuolleet Pariisin katakombeja tutkiessaan. Kuolemassa tuntuu olevan jotakin hämärää, siitä ei juuri puhuta.

Kirja koostuu luvuista, joista jotkut vievät pääjuonta eteenpäin, toiset ovat pelkkiä rönsyjä. Rönsytkin kertovat Agnesin tarinaa, vaikka tauottavat sukusalaisuuksien selvittämistä. Närhi on luonut Agnesista omannäköisensä nykerönenän. Kuvitus on sinimustavalkoista, harvat väriläiskät erottuvat joukosta. Myös huumori on mustanpuhuvaa. Närhi vie lukijansa hieman goottisävyiseen salaisuuksien maailmaan.

Li Kunwun Isän aika (WSOY 2011) on Minun Kiinani -trilogian avausosa. Länsimaisesta näkökulmasta se on hämmentävä kertomus Pikku Lin elämästä Maon aikana. Vaikka isä on puolueen kaaderi, Li ei vielä puolivuotiaana osaa sanoa ”eläköön Mao 10 000 vuotta”. Monenmoiseen hän silti myöhemmin Mao-kultin innoittamana taipuu. Niin suuri harppaus kuin kulttuurivallankumouskin nähdään kiinalaisen pojan silmin. Li haluaa liittyä punakaartiin ja vallankumouksen joukkoihin, olla osa puhdistuksia. Myöhemmin hänestä tulee sotilas ja propagandapiirtäjä. Isän aika päättyy hämmentävään tietoon Maon kuolemasta. Miten käy Lin ja muiden, kun Mao ei enää kerro, mitä pitää tehdä?

Mustavalkoinen piirrosjälki sopii tarinan henkeen. Lukujen alkuun on sijoitettu myös valokuvia pikku Listä, mikä lisää dokumentaarisuuden vaikutelmaa.

Tekijöiden Catel & Bocquet sarjakuvaromaani Kiki – Montparnassen kuningatar (Arktinen Banaani 2009) on elämäkerrallinen teos naisesta nimeltä Alice Prin (1901–1953). Köyhän lapsuuden maaseudulla eläneestä Kikista tuli Pariisissa suosittu malli ja muusa, tanssija, kapakkalaulaja, näyttelijä, kuvataiteilija. Hänen on väitetty olevan myös ensimmäisiä todella itsenäisiä naisia. Kiki tunsi Pariisin taidemaailmassa kaikki, hänellä oli monia rakastajia ja pitempi suhde Man Rayn kanssa.

Kuvitus on kokonaan mustavalkoinen ja piirrostyyli viehättää. Piirtäjä on jaksanut luoda Kikille valtavan määrän erilaisia ilmeitä. Myös Kikin muuttuminen vuosien myötä on taidokkaasti kuvattu. Loppuun on sijoitettu kronologia ja henkilöhistoriat. Perusteellinen teos on kaikki palkintonsa ansainnut.

Espanjalaisen Paco Rocan Ryppyjä (WSOY 2010) on vaikuttava sarjakuvateos, hauska, surullinen ja liikuttava. Se kertoo pankinjohtajana toimineen Emilion sairastumisesta Alzheimerin tautiin. Lapset kyllästyvät hoitamaan vaaria ja toimittavat hänet vanhainkotiin, jossa Emilio tutustuu energiseen Migueliin ja moneen muuhun vanhukseen. Laitoksessa päivät sujuvat saman kaavan mukaan, enimmäkseen vanhukset vain torkkuvat tv:n ääressä. Jotkut kaipaavat kotiin, jotkut elävät menneessä. Nykytodellisuus alkaa muistisairaalta kadota ensimmäisenä, mutta muistot pitkän elämän varrelta eivät heti häviä.

Alakerran vanhukset kykenevät vielä huolehtimaan itsestään; yläkertaan siirretään ne, jotka eivät enää omin neuvoin selviä. Yläkertaan joutuminen pelottaa. Sinne muistisairautta poteva kuitenkin joutuu ennemmin tai myöhemmin. Miellyttävän selkeästi värikuvitettu ja inhimillistä lämpöä hehkuva teos kuvaa Emilion yrityksiä pitää kiinni arvokkuudestaan sairauden edetessä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Sarjakuvat

Alison Bechdel: Hautuukoti

Hautuukoti : tragikoominen perheeni / Alison Bechdel ; suomentanut Taina Aarne. Like 2009. 238 s. ISBN: 978-952-01-0161-9 (sid.). Alkuteos: Fun home: a family tragicomic, 2006.
 
Luulin tarinan kertojaa ensin pojaksi, niin poikamaiselta hän alkusivuilla näyttää. Alison on kuitenkin tyttö, joka pitää poikamaisista asioista, aivan päinvastoin kuin isänsä, joka pitää naisellisista asioista. Isä sisustaa kartanoaan intohimoisesti. Lapset ovat hänelle ilmaista työvoimaa. Äiti pimputtaa pianoa ja harjoittelee näytelmärepliikkejä. Tässä perheessä ei iltapusuja jaella. Välit ovat etäiset, vanhemmat uppoutuvat omiin toimiinsa ja kokevat lapset enimmäkseen häiriönä. Kasvaessaan lapset ottavat heistä mallia.
 
Isä kuolee, jää rekan alle. Alison epäilee hänen tehneen sen tahallaan. Isän kuolema pysäyttää kaiken. Sen jälkeen kertomus etenee sisäänpäin sipulinkuorimistekniikalla: kerros kerrokselta paljastuu uusia salaisuuksia isästä ja isäsuhteesta.
 
Isä pitää vanhemmiltaan perimäänsä hautaustoimistoa, minkä lisäksi molemmat vanhemmat ovat kirjallisuudenopettajia. Kiinnostus kirjoihin ja homoseksuaalisuus yhdistävät isää ja tytärtä, ja niistä tytär yrittää punoa jonkinlaista sidettä heidän välilleen. Kovin hyvin hän ei siinä onnistu. Helpoimmin kommunikointi tuntuu sujuvan kirjeitse, ja lähdettyään opiskelemaan Alison on isän kanssa ahkerassa kirjeenvaihdossa.
 
Eniten kirjeissä puhutaan kirjallisuudesta, lukemisesta. Hautuukoti on tavattoman tekstuaalinen ja intertekstuaalinen teos vaikka onkin kuvateos. Piirrosjälki ei tuota suuria yllätyksiä, sen tehtävä tuntuu olevan lähinnä tekstin tukeminen. Kirjallisuutta ennestäänkin tunteva lukija saanee albumista eniten irti.
 
Sukupolviero tai elämäntapavalinta – Alison on julkilesbo joka hakeutuu muiden seksuaalivähemmistöön kuuluvien seuraan. Isän homous taas on synkkä salaisuus, jota ei saa ulkopuolisille paljastaa. Salailu ehkä osaltaan johtaa traagisiin seurauksiin.
 
Hänen häpeänsä oli asettunut talomme joka sopukkaan yhtä näkymättömästi kuin ikääntyvän mahongin myskinen tuoksu.
 
Sanotaan, että lapsi rakastaa vanhempaansa, olipa vanhempi kuinka kelvoton tahansa. Alisonkin tuntuu ymmärtävän isänsä tragediaa. Isänsä virheistä huolimatta hän jaksaa toivoa isän rakkautta. Kaikesta huolimatta isä antoi hänelle siivet kuten Daidalos Ikarokselle.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Sarjakuvat

Guy Delisle: Shenzhen

Shenzhen / Guy Delisle ; suomentanut Saara Pääkkönen. WSOY 2010. ISBN: 978-951-0-36352-2 (nid.). Ranskankielinen alkuteos: Shenzhen, 2000.

Ehkä jopa tylsyys jalostuu viihdyttäväksi, kun sitä tarkastelee tyystin eri ympäristöstä käsin, aprikoi kanadalainen Guy Delisle, joka on kolmen kuukauden komennuksella animaatiostudiossa Kiinan Shenzhenissä. Ankean mustavalkoisen sarjakuvan Shenzhen on ankea ja tylsä kaupunki, kertoja on tylsä tyyppi joka viettää tylsää elämää. Totta se silti on: kulttuurien törmäyksistä syntyy viihdyttävää luettavaa.

Jos ei osaa kiinaa, ei ymmärrä kiinalaisia… Ja vaikka osaakin, ei heitä ymmärrä yhtään sen enempää, toinen länsimainen Kiinan-kävijä arvelee.

Kokemukset vieraista kulttuureista saavat minut aina varpailleni siinä suhteessa, että erilainen on liian helppo leimata hölmöksi. Toisinaan albumissa esiintyvien alkuasukkaiden käytöksen voisi tulkita sellaiseksi. Tulkinta on kuitenkin lukijan vastuulla. Kertoja ei asetu kenenkään yläpuolelle. Itse asiassa hänen oma sivullisen ja tarkkailijan hahmonsa on aivan yhtä huvittava, jatkuvasti alttiina kompastumaan tilanteen outouteen. Hän kuvaa arkisia tilanteita, jotka ovat länsimaisesta näkökulmasta vieraita. Arjen absurdius syntyy pienistä kohtaamisista ja kohtaamattomuuksista, ja nämä kokemukset kertoja tallettaa uskollisesti matkapäiväkirjaansa – kaiken pian unohtuvan ja katoavan, hetkellisen.

Delisleltä on aiemmin suomennettu sarjakuvamuotoiset matkapäiväkirjat Merkintöjä Burmasta ja Pjongjang.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Sarjakuvat

Cyril Pedrosa: Kolme varjoa

Kolme varjoa / Cyril Pedrosa ; suomentanut Saara Pääkkönen. WSOY 2010. 268 s. ISBN 978-951-0-36335-5. Alkuteos: Trois ombres, 2007.

Maaseudulla, paratiisimaisessa miljöössä asuu onnellinen pieni perhe, isä Louis, äiti Lise ja poika Joachim. Paratiisia uhkaa kuitenkin varjojen kolmikko, joka ilmestyy läheiselle kukkulalle. Varjot pelottavat Joachimin vanhempia varsinkin, kun heille selviää, mitä ne haluavat. Äiti hyväksyy väistämättömän ja toivoo vain, että he saisivat olla yhdessä sen ajan mitä on jäljellä. Isä ei hyväksy, vaan lähtee Joachimin kanssa toivottomalle pakomatkalle.

Ranskalainen Cyril Pedrosa toimi Disneyn animaattorina ennen sarjakuvantekijäksi ryhtymistään. Kuvat ovat mustavalkoisia ja Pedrosan kynänjälki muovautuu  tunnelmien mukaan. Toisinaan yksityiskohtainen kuvitus pelkistyy hurjimmillaan lähes pelkiksi vauhtiviivoiksi.

Lähtökohtana Kolmelle varjolle oli ystävien lapsen kuolema. Pedrosa käsittelee vaikeaa aihetta sadun keinoin. Isän ja pojan hurja myyttinen matka käsittelee luopumisen tuskaa. Ja kuten kunnon sadussa, Kolmessa varjossakin on syvällinen opetus: tärkeämpää kuin se, mitä menettää, on se, mitä jää.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Sarjakuvat