Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken

Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken. Gummerus, 2014. 200 s. ISBN: 978-951-20-9044-0. Alkuteos: Irgendwann werden wir uns alles erzählen, 2011. Suomentanut Ilona Nykyri.

Saksalaisen Daniela Krienin esikoisromaanissa Vielä joskus kerromme kaiken 16-vuotias Maria on muuttanut poikaystävä Johanneksen maatilalle. Hän lukee Karamazovin veljeksiä ja jää pois koulusta. Hän oppii vähitellen tekemään tilan töitä ja Johanneksen perhe alkaa pitää häntä perheenjäsenenä. Samaan aikaan muurit murtuvat ja Saksat yhdistyvät. Historiallinen tilanne nähdään tavallisten itäsaksalaisten silmin.

Arkiseen eloon tulee tummempia sävyjä, kun naapuritilan epävakaan oloinen Henner viettelee Marian ja he aloittavat salaisen suhteen. Hennerillä ei ole muita kuin Maria, ja hevosensa, koiransa, kirjansa, surunsa. Viinan ja muut naiset hän aikoo jättää. Mariallakaan ei ole enää muita, jos hän valitsee Hennerin.

Salaisten kohtaamisten lomassa Maria joutuu valehtelemaan Brennereille ja kamppailemaan syyllisyydentunteiden kanssa. Johannes ei huomaa mitään. Hän on aloittanut valokuvauksen ja näkee Marian enää linssin läpi.

En ehkä sanoisi, että tämä on ”aisteille kirjoitettu tarina”, vaikka kesäpäivä on uhkaavan kuuma ja vilja tuleentuu pellolla. Kerronnassa on jotakin naiivia, mutta onhan kertoja teini-ikäinen. Helppo ja luettava tarina mutta kaunis silti, ei lainkaan heppoinen. Valehtelun helppoudesta, kaksoiselämästä, päätöksenteon vaikeudesta. Ehkä kuitenkin Deus ex machina -tyylinen loppuratkaisu on siinä mielessä heppoinen, ettei Maria joudu todella valitsemaan eikä elämään valintansa ja sen seurausten kanssa. Elämässä yleensä joutuu.

 

Craig Thompson: Habibi

Habibi / Craig Thompson. Like, 2012. Suomennos Ida Takala. 655 s. ISBN: 978-952-01-0743-7  (sid.).

Craig Thompsonin Habibi on Tietäväisen Näkymättömien käsien tavoin suurteos sarjakuvien joukossa. Se on kuvineen ja tarinoineen ehtymätön aarrearkku.

Habibin kertojana on Dodola, sateen jumalattaren mukaan nimetty tyttö, joka ei saa tanssillaan kipeästi kaivattua sadetta aikaiseksi. Hänet myydään lapsivaimoksi kirjanoppineelle miehelle, joka opettaa Dodolan lukemaan ja kirjoittamaan sekä ennen kaikkea rakastamaan tarinoita.

Alkua ja loppua lukuun ottamatta tarina ei etene kronologisesti. Dodola muistelee elämänsä kulkua ja samalla selviää, mitä on tapahtunut. Tapahtumien kulun vähittäinen selviäminen palkitsee lukijaa. Samalla tutustutaan islamilaiseen tarinaperinteeseen melkein tuhannen ja yhden yön tapaan.

Tekijä on mieltynyt arabialaiseen kirjoitukseen ja ornamentiikkaan, hän varioi loputtomiin kirjainten visuaalista mutta myös symbolista tasoa. Hän näyttää yhtymäkohtia kristinuskon ja islamin kertomuksissa – niitä on runsaasti. Seksuaalinen väkivalta ja alistaminen, jonka kohteeksi Dodola joutuu, on julmaa ja sitä kuvataan paikoin yksityiskohtaisesti. Teos on myös hyvin kantaaottava kuvatessaan roskiin hukkuvaa maapalloa ja monenmoisia hyväksikäyttäjiä.

Ennen kaikkea Habibi – nimen merkitys on ”rakkaani” – on kuitenkin kaunis, ajaton tarina rakkaudesta ja toivosta.

Emma Donoghue: Room

Room : a novel / Emma Donoghue. Picador 2011. 400 s. ISBN: 978-0-330-51902-1 (nid.).

 

Tämän kirjan ehdin nipin napin lukea ennen kuin se ilmestyi suomeksi; Tammi on juuri julkaissut Huoneen Sari Karhulahden suomentamana. Room tavoitteli sekä Booker- että Orange-palkintoa ja pääsi bestseller-listoille ilmestyessään vuonna 2010. Heti alkuun on varoitettava, ettei kirjaa oikein malta laskea käsistään kun sen kerran on aloittanut. On pakko saada selville, miten Jackille ja hänen äidilleen käy.

 

Kirjan kertoja on siis viisivuotias Jack, joka elää äitinsä kanssa yhdessä muutaman neliön huoneessa. Huone on Jackin koko maailma, hän ei ole koskaan käynyt sen ulkopuolella. Huoneessa on myös televisio, mutta mikään televisiossa näkyvä ei ole totta. Vain huone on totta, kaikki huoneessa oleva, ja Jack ja äiti. Old Nick, joka käy äidin luona öisin, on ehkä puoliksi totta. Jack on piilossa vaatekaapissa vierailujen ajan. Kattoikkunasta näkyy palanen taivasta, mutta se on jo ulkoavaruutta.

 

Donoghue on sujahtanut lapsen nahkoihin uskomattoman hienosti. Jack on tavattoman lahjakas ja paikoin pikkuvanhakin viisivuotias, mutta silti täysin uskottava pieni poika. Lukija tajuaa omalla elämänkokemuksellaan Jackin ja äidin järkyttävän tilanteen pian, mutta Jack ei itse näe tilanteessaan mitään kummallista. Lukija ymmärtää myös äidin motiivit ja käytöksen usein paremmin kuin Jack:

 

There’s light flashing at me, it stabs my eyes. I look out of Duvet but squinting. Ma standing beside Lamp and everything bright, then snap and dark again. Light again, she makes it last three seconds then dark, then light for just a second. Ma’s staring up at Skylight. Dark again. She does this in the night, I think it helps her get to sleep again.

 

Tuntuu uskomattomalta, että äiti on kyennyt luomaan Jackin elämästä näinkin turvallista ja Jack on kasvanut taitavaksi ja tasapainoiseksi pojaksi. Yksi selitys on siinä, että äiti on omistautunut ja kyennyt omistautumaan Jackille. Jack on saanut äidin jakamattoman huomion. Toisinaan äidillä on kuitenkin päiviä, jolloin hän vain makaa sängyssä, mutta Jack tietää sen olevan ohimenevää.

 

Jackin kertomuksesta käy ilmi, kuinka Jackin syntymä on pelastanut äidin. Jack on antanut uuden tarkoituksen äidin elämälle, josta vankeuden myötä tuli merkityksetöntä. Jackin myötä syntyi toivo, joka versoi kuin Jaakon pavunvarsi. Arvosteluissa kerrotaan tämän olevan kirja äidinrakkaudesta. Niinkin kyllä, mutta ennen kaikkea tämä on kirja Jackin rakkaudesta äitiin. Kirja siitä, miten tuo uskomaton pieni supersankari pelastaa äidin ensin kerran, sitten toisen ja kenties kolmannenkin.

 

Näin jännittävä, liikuttava ja salaviisas kirja kannattaa lukea.