Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta

Kirkkaat päivä ja ilta / Inka Nousiainen. Siltala, 2013. 124 s. ISBN: 978-952-234-155-6 (sid.).

Kirkkaat päivät ja ilta on kaunis kirja. Siinä ihmisen kohtalon kiemuraiset langat ovat jonkun käsissä, vaikka mitään uskonnollista kirjassa ei sinänsä ole. Mutta kohtalonsa on jokaisella, jollakin tavoin ennalta valmistettu, ellei sentään aivan määrätty.

Kolme sisarusta, Iida, Anni ja Edla aikuistuvat sodan jaloissa. Äiti kuolee varhain, isä pitää kauppaa ja yrittää vielä sinnitellä. Iida ei halua Oskarin morsiameksi vaikka Oskari on hänet itselleen katsonut. Hän saa onneksi ensimmäisen opettajanpaikkansa toisesta kylästä, kaukaa Oskarista. Iidalle läheinen pikkusisko Edla lähtee lääkintälotaksi rintamalle. Heti alkajaisiksi Iidaa puree käärme, ja matkalla apteekkiin hän tapaa sillalla miehen, ja hänen kohtalonsa on silloin kirjoitettu.

Iida on hieman tyttökirjamaisen kiltti vastavalmistunut opettaja, jota vahtii naapuriluokassa kuria pitävä Heimo. Opettajan on käyttäydyttävä nuhteettomasti, ja siitä Iida ei tunnu aivan tarpeeksi välittävän – ei ainakaan silloin kun kyse on Eliaksesta.

Toisena aikatasona on nykyaika, jossa pelastuslaitoksen Viljami pohtii oman elämänsä vaiheita ja valintoja. Yllättäen Viljami tapaa vanhan harmaahapsisen Edlan, joka ainoana sisaruksista on enää jäljellä ja joka kertoo Viljamille sisarusten tarinan.

Ennen kaikkea tämä on kuitenkin Iidan ja Eliaksen tarina, tarina rakkaudesta ja kaipauksesta. Nousiainen on saanut sota-ajan tarinaan kauneutta ja kohtalonomaisuutta, joka menneeseen aikaan sijoitettuna tuntuukin luontevammalta. Kerronta on lyyristä ja pohtivaa: näinkö se meni, entä jos se olisikin mennyt toisin?

Ja vihdoin oli selvää se, minkä Iida oli tiennyt jo paljon aiemmin. Hän ei ikinä perustaisi kotia Oskarin kanssa.

Heidän pihassaan ei kasvaisi kultapalloja eikä astereita eikä makuuhuoneen huoneentauluun olisi kirjailtu tekstiä Onni yksillä, kesä kaikilla. Hän ei kokkaisi Oskarille lanttumuhennosta eikä heistä otettaisi kihlajaiskuvaa pihakoivujen väliin kiinnitetyllä penkillä (eikä hän varoisi hymyilemästä niin että hampaat näkyvät).

Sen sijaan Iidan kohtalona on kaivata Eliasta ja kuvitella heidän häitään ystävänsä häissä, toteuttaa omaa kohtaloaan, vaikka on niin pienestä kiinni, etteivät asiat ole aivan toisin.

Julian Barnes: The sense of an ending

The sense of an ending / Julian Barnes. Jonathan Cape 2011. 150 s. ISBN: 978-0-224-09415-3 (sid.).

Tämän vuoden Booker-palkinnon voittanut kirja, Julian Barnesin The sense of an ending, on tutkimusmatka muistiin ja henkilökohtaiseen historiaan. Kirjan alussa neljä kaverusta miettii historian tunnilla, mitä on historia. Lopussa yhdellä heistä, kertoja Tonylla, on takanaan pitkästi henkilökohtaista historiaa, johon hänellä ei ole suurempaa syytä olla tyytymätön ennen kuin eräs yhteydenotto saa hänet miettimään elämänsä kulkua tarkemmin.

Again, I must stress that this is my reading now of what happened then. Or rather, my memory now of my reading then of what was happening at the time.

Kaveruksista fiksuin, Adrian, sai stipendin Cambridgeen, Tony päätyi Bristoliin opiskelemaan historiaa. Elämä sujui odotetusti: työ, avioliitto, tyttären syntymä, avioero… Elämä on melko harmitonta ja harmiton on Tonykin. Yllättäen  käy ilmi, että ensimmäinen tyttöystävä Veronica näkee asian toisin. Hänellä on todiste siitä, että Tonyn pahantahoisuudella on ollut karmeita seurauksia. 40 vuotta sitten tapahtunut ei ole Tonylle lainkaan yhdentekevää, vaan hän yrittää saada asian selvitettyä, päästä sinuiksi menneisyytensä kanssa.

I survived. ’He survived to tell the tale’ – that’s what people say, don’t they? History isn’t the lies of the victors, as I once glibly assured Old Joe Hunt; I know that now. It’s more the memories of the survivors, most of whom are neither victorious nor defeated.

Barnes on voittonsa ansainnut. Hän käsittelee historiaa, muistoja ja muistia filosofisesti, ja samalla kirja taipuu psykologisen trillerin suuntaan kun Tony yrittää selvittää, mitä tapahtui todella, kuka oli syyllinen ja millä perusteella. Loppuratkaisua en olisi arvannut: olin lukemani perusteella kuvitellut aivan muuta. Ratkaisu tuntui jopa hiukan epäuskottavalta. Enkä liioin osannut täysin samastua Tonyn syyllisyydentunteisiin koska epäilen, josko yhtä kirjettä voisi todella pitää syynä tragedioihin. Viisas ja viehättävä pieni kirja joka tapauksessa.